Montakin asiaa tässä mielessä. Mies on perhepäivää viettämässä lapsensa pelissä. Fuck. Oli ensin Tyttönsä kanssa sen harrastuksessa, sitten kotona hetki ja tuonne peliin. Tuossa välissä vietetiin melkoinen pussailu- ja pyörimishetki. Tulipa hyvä ja huono mieli... Edellisestä on, voisi sanoa että kuukausia aikaa. Miksi juuri nyt Mies kävi mun kimppuun noin, kun on lähdössä tuonne peliin? Tai tulossa, en tiiä. Itkuksi ja ahdistukseksihan se meni ;( 
 
Olen niin paljon miettinyt tuota Miehen vastuuttomuutta. Onks sillä muka hyvä omatunto? Mä itseasiassa luulen,e ttä sillä on :/ Omaa hyvääoloahan se netistä haki ja mitä livenä haki. Oma napa, tai lähinnä se navan alusta oli tärkein. Iljettävä exänsä on aina ollut sille ihminen numero yksi. Tyttönsä jotain uskomatonta. Nyt sitten kaiken pitäisi alkaa onnellisesti alusta, vanhat paskat unohtaen. Mies kirjoittikin yks päivä, että miks mä en voi unohtaa menneitä. Kyllä mä voin mutta miksei Mies voi. Koska se unohtaa sen yhden vanhan paskan, eli exänsä? Miksei siltä taaskaan vaadita mitään unohtamista, vain multa? Ja miten voi oikeasti unohtaa, jos sen eteen ei tehdä mitään? Jos kaikki menee vain huonompaan suuntaan ja kuilu ja etäisyys meidän välillä vaan kasvaa -miten se on asioiden parantamista. No, on se eroa kohti, kai se helpottaa, kun se päivä koittaa. Ehkä. Terppakin siltä on muutaman kerran kysynyt, et miksihän mä en luota Mieheen ja pitäisikö Miehen tehdä asioiden eteen jotain. Ei tarvii, koska Mies on Mies ja määrää kaiken suunnan ja tahdin. Jos hän sanoo,e ttä ei ala mulle töitään ja töissä olemistaan kertomaan, hän ei kerro. Mutta samallahan hän osoittaa, että salailee jotain. Eikä ole valmis sitoutumaan meihin. Kun sanat vielä vahvistetaan tuhahdellen tai ääntä korotttaen on se sekä mulle että terapeutille aika selvä viesti. Mitä mä voisin tehdä? En mitään, kun mua ei oteta huomioon mitenkään. Vaikka tässä se on ollut täysin Mies, joka on asiat teoillaan saanut pois raiteiltaan. Mies teki kaikkensa, että asiat meni näin ja nyt onkin mun vastuulla, että asiat korjaantuisivat. Voiko kierompaa olla?? Kun Mies itse hylkäsi meidän seksielämän ja vietti netissä parasta mitä saada voi, niin nyt kun hän sanoo lopettaneensa, niin kas, syitähän on vaikka kuinka monia ja ne on tietty mun syitä kaikki. Joten mun kuuuluu asiat korjata. Mun pitää alkaa tehdä aloite seksiin, mun pitää halata, mun pitää pussata, mun pitää mennä lähelle. Mun kaikki, koska mähän olen asiat tähän tilaan saanut. Olen tappanut Miehen seksihalut, koska en enää tehnyt aloitteita enkä muutakaan. Koska en mene Miehen lähelle, häntä vituttaa mun käytös niin, ettei hän tule mun viereen. Koska lopetin halaamisen, ei hänkään sitä tee ja häntä vituttaa kun mä en tee. Esimerkkejä on vaikka kuinka. Sillähän ei ole mitään merkitystä, että Mies itse petti ihan omasta halustaan ja vietti parempaa seksielämää netissä (voi jeesus, oikeesti!) ja sai sillä aikaan mun sairastumisen, pahan olon perheessä, emidän välien huonontumisen. Ei, koska Mies ei osaa eikä halua aknataa vastuuta, ei hän näe itsessään syytä. Mähän se paska mielestään olen :( Ikävä kyllä, en usko enää noihin syytöksiin, sen verran olen pohjalta noussut. Vaikkakin viimekin yönä itkin puoli yötä, että miksi minä, miksi mä olen niin huono, että mua pitää kohdella näin. Miksi??
 
Miehen päivän sana on positiivisuus. Nyt pitäisi kaikessa nähdä positiivisuutta ja mennä sen avulla eteenpäin. Niin mä ennen elin, kun elin normaalia elämää. Nyt en kykyene :( Olen kyllä yrittänyt. Yks päivä Mies laittoi tekstarilla noita pentujensa harkkoja vkl:n aikana. Miten mä voin nähdä itselleni tai meille positiivisena sitä, että tää saa viettää vanhan lehmänsä kanssa antoisaa aikaa poikansa pelissä? Kysyinkin sitä, mutta eipä tietenkään kommentoitu. Mieshän se niitä hetkiä haluaa ja odottaa ja aki elääkin niillä, miten mä voin niistä iloita. No, yritin kovatsi miettiä ja kirjoitinkin sille, että joo, onhan se sen jälkeen iloisempi ja pirteämpi. Kai se on sit sitä positiivisuutta, ettei aina murjota. Mutta tässä se, miten se saadaan, se on perseestä. ja kun eilen tulivat pelistä, eipä mua paljon pussailtu tai halailtu enää :( Oliko se tarve siis tyydytetty? Tuli se samalla sohvalla mutta siinä kaikki. Ja kohtahan se siitä häipyikin. Ei ollut seura siinä haluttua :(
 
Tai miten pystyn näkemään positiivisuutta siinä, ettei ole seksiä. En mitenkään, en vaikka söisin positiivisuuspillereitä! Elämän suola ja muita kliseitä ...kun seksiä ei ole, ei ole mitään, on Mieskin sanonut vuosia sitten. No, ehkä jos oikein yrittää, niin Mies ei vaan saa oikeasta seksistä mitään ja ei siksi halua koko hommaa ...oisko se sit sitä positiivisuutta? 
 
Vai pitääkö tämä kaikki nähdä niin, että ollaan onnellisia, kun ollaan saman katon alla, samojen seinien sisällä. Joskus se niin olikin, yritin siitä imeä positiivisuutta. Että kyllä kaikki vielä paremmaksi muuttuu, kohta se lopettaa nettielämänsä ja sitten... Niin ei vana käynyt :( Miten monta kertaa sitä muuten onkaan luullut olevansa pohjalla. Eka syksy yhdessä asuessamme, kun Mies runkkasi illat töissä ja mä olin sen lasten kanssa -silloin luulin todella, että pahempaa ei ole. Tällä hetkellä, melkeinpä ottaisin tuon olotilan mikä silloin oli! Se oli todella monta astetta positiivista verrattuna tähän, kun kaikki on viety ja syvää kuoppaa kaivettu ympärille. Välillä ropisee hiekkaa niskaan, välillä heitellään suuria kiviä. Mikä voisi olla tästä vielä pahempaa? En osaa kuvitella. 
 
Mun päähän eikä monen muunkaan mahdu se, miten Mies voi luistaa velvollisuuksista, vastuustaan. Miten se voi keimurrella itsensä niistä irti. Ei näe itsessään mitään vikaan mihinkään?? Miten se voi oikeasti olla mahdollista. Jopa mä, joka tunnen Miehen, ihmettelen. Miten kukaan voi olla niin empatiakyvytön (paitsi exäänsä kohtaan)? Vuosia, vuosia sitten jopa mä olen saanut kyllä tuota Mieheltä osakseni, eli tiedän että on se joskus osannut. Kai se on sit vaan se ihminen siinä, ketä kohtaan se haluaa olla empaaattunen ja haluaa yrittää. Enpä voi taas kerran muuta sano, kuin et olisinpa ollut minä :(
 
Kai sitä on vikaa mussakin ja paljon, koska en näe itseäni niin pahana kuin mitä Mies antaa ymmärtää. Yritän sitten kääntää ja vääntää miten tahansa niin ei, mä en ole pukannut Miestä nettiin ja pakottanut enkä edes suositellut sitä viettämään ns. seksielämäänsä siellä. En todella koskaan ole halunnut olla petetty! Ja oikeasti, sillä mitä mä olen tehnyt joskus 15-vuotiaana ei ole mitään syytä Miehen pettämiselle mua kohtaan. Vaikka huonna hetkenä se sai mut jopa uskomana tuon, onhan se naurettava väite! Miehelle ei, se uskoo niin omiaan syytöksiään. Ainahan ne vaihtelee, mutta samanlaisia tyyliltään kaikki. Toivon toidella Miehen joskus heräävän ja tajuavan, että mä en ole syyllinen sen pettämiseen. Sitä paitsi, onhan se pettänyt sitä läskiä exäänsäkin! Se on sen kyllä ansainnut, siihen en voi muuta sanoa. Mutta Mies on sairas, riippuvaissairas. Olen jossain määrin myös sitä mieltä, että se on mieleltänkin sairas. Kerran heitinkin sen Miehelle. Miksi muuten ihminen olisi tuollainen? Ei näe itsessään mitään vikaa, ei pysty eroamaan ällöstä exästä, ei kykene laittaa mitään rajaa Tytölleen, mutta kykenee mua haukkumaan ja arvostelemaan ja syyttelemään kaikesta. Ok, jos mä oisin syyllinen kaikkeen, tottahan myöntäisin tekoni ja tekisin niiden parantamiseksi jotain. Kaikkeni! Mutta kun en ole. Mun suurin virhe on ollut lähetä tuohon Miehen leikkiin mukaan. Kun sitten en enää voinutkaan hyvin, oli jo myöhäistä.
 
Tai Tyttönsä. Ois vaan kasvattanut sitä silloin jo kaksi, kolme, neljävuotiaana, ois senkin suhteen aika eri tilanne. Siitäkin syytetään vaan mua, millaista on. Mutta kun se pentu oli ihan pieni, en mä ollut edes nähnyt sitä. Jos Mies antaa sen jokaisen kitinän ja vikinän periksi, miten siitä voi oikeasti mua syyttää? Asuttiinkin silloin satojen kilometrien päässä. Kyllä mä kymmeniä kertoja olen pyöritellyt silmiäni niiden touhujen edessä tai puhelimesta niitä kuunnellessani. Voi apua :/ Jos pentu on aamulla hidas pukemaan ja huutaa koko ajan, onko se tv:n päällä oleva lastenohjelma oikeasti asiaa edistävä. Muutakun päinvastoin. Tai monta muuta asiaa, olenhan noista kirjoittanut. Arghh!! No, nyt on näin ja turha sitä on märistä enää. En silti voi olla toivottamatta taaksepäin, että olisinpa ollut se kenet Mies oikeesti olisi halunnut.
 
Sain taas asuntotarjouksen. Hylkäsin heti koon ja sijainnin takia. Mutta aina se vetää mielen matalaksi. Tajuaa, että tämä on todella loppu ja muutto on edessä. Miksi se kuitenkin tökkii, vaikka tietää että edessä jossain aikojen ja matkojen päässä on olemassa parempi elämä. Kyllä mä oisin Miehen halunut tähän elämääni mutta kun toinen ei halua, en mä oikeasti voi tehdä mitään. Jos inhoaa mua, miten mä vois sitä parantaa. Jos ei halua mua, en mä voi sillekään mitään tehdä. Tai periaatteessa voisin, jos alentuisin jällleen Miehen alistettavaksi ja kynnysmatoksi ja tekisin kaiken niinkuin se sanoo. Mutta kauanko se kantaisi? Kohta se taas kyllästyisi siihen mitä teen ja vaatisi toisin. Nämä on niin nähty nämä Miehen vaatimukset :( Silti, tuntuu pahalle. Niin perkeleen pahalle ;(