Ahistaa :( Kaikki.
 
Mies kirjoitteli taas tänään. Ku tuli kotiin, ei mitään, ei sanaakaan. No, sen mä jo tiedän enkä edes odota enää, että se puhuis mutta silti se välillä aina hämmästyttää, kun on sillä raivolla tekstareita kirjottanut mutta ei osaa/halua puhua samoja asioita. Kun mä ajattelin joskus, et sen olis helpompi sit puhuu, koska asiat on kirjoitettu jo. Sehän ei kuitenkaan puhumista ole, vaikka jonkinlaista kommunikointia onkin. Kun just oli aiheesta kirjoteltu ja paljon ja sanonu moneen kertaan, ettei inhoo mua, oisko voinut vaikka halata ku tuli... En ole äksyillyt sille enkä haukkunut, ei ainakaan tietääkseni oo vetänyt herneitä nenään. Tosin meillä on äksyilystäkin, kuten riitelystä aivan eri käsitys. Miehelle on äksyilyä jo se, että mä oon eri mieltä sen kanssa. Varsikin siis jos sanon sen ääneen, silloinhan mä äksyilen kokoa ajan. Tai jos sanon jostain esim. niistä muroista ja likaisista käsistä. Sehän menee varmaan jo vittuilun puolelle Miehen ajatuksissa. Kun toinen on niin täynnä itseään, ei anna millinkään tilalle muille. Siis mulle. Kyl se hienosti aina sanoo, että eri mieltä saa ollakin ja olis tylsää jos oltais aina samaa mieltä. Sit kun sanon joo vaikka Mies on ajatellut ei, niin voi jeesus, sotahan siitä tulee. Ok, ei mua haittaa riitelykään tai kinaaminen, kun ollaan eri meiltä, musta se on ihan tervettä. Mutta Miehen kanssa se ei onnistu, se loukkaantuu, haukkuu, arvostelee, dumaa. Tavallinen asiakin menee aina henkilökohtaiseksi ja vanhojen asioiden kaiveluksi. Tai jos sanon Tyttö, tää karjaisee niin mutta sun poika. Senkään takia tämä ei onnistu, koska mulla on viety tuossakin niin iso osa persoonaa. Vuosiahan mä olin sen kynnysmattona, jos tiesin sen haluavan vastauksen joo, se sain sen vaikken samaa mieltä ollutkaan. Tiettyihin asioihin en voinut vastaa niinkuin tiesin sen odottavan ja sittenhän se repeskin. Jos ihmisen voisi laittaa väkisin hoitoon, laittaisin Miehen johonkin raivonhallinta, toisten hyväksymiskurssille. Ihan sen omaksi parhaaksi, onko tuo oikeesti nautittavaa oloa olla aina kireänä? Ei ainakaan näytä olevan parhaimmillaan. Eikä se ole mun kanssa ollut aina tällainen. Ne hirveät raivokohtaukset alkoivat viime keväänä kesänä niin isoina. Aina se on tiuskinut ja aliarvioinut mutta ei tällä tyylillä mitä nykyään.
 
Mä kirjoitinkin eilen Miehelle, että toivottavasti hakeutuu joskus hoitoon, koska epäilen, ettei pelkkä ero musta  enää riitä parantamaan Miestä. Vastaukseksi sain sen, että multa on kadonnut todellisuus kokonaan, kun ryven vaan itsesäälissä. Käski mun myös miettiä, että kukahan tässä hoitoa tarvii. Käski myös mun katsoa peiliin ja  miettiä :( Katsonhan mä joka päivä, ei näky miellytä muakaan :( Mies kuitenkin tietää, että en voi tälle kropalle nyt mitään. Tähän voisin vetää vanhan lehmänsä ...paljonkohan Mies sille kuittailee sen kropasta ja naamasta, joka on ku alkoholistin ja kaatopaikkavuoren sekoitus. Ei varmaan kuittaa, ihailua taitaa saada osakseen. Hyi yäk :/ Mä en kestä sit et mua arvostellaan tuossa, myönnän. Jos voisin itse vaikuttaa, olisin muutaman kilon kevyempi mutta sen aika on vasta tulevaisuudessa. Eniten juuri näiden sairastumiseni oireista kärsin tästä painosta. Ja siksi toiseksi, olin ennen sairastumistani aika timmissä kunnossa. Riittiks se Miehelle? Ei, petti ku sika ja paljon ;(
 
Mies kirjoitti: "En oo sanonut, et kaikki on sun vikaa.... Kyllä mä tiedän mitä oon tehnyt väärin ja käyttäytynyt..." Olin tipahtaa noista sanoista. Koko ajanhan se on kirjoittanut ja sanonutkin, mitä mä oon tehnyt ja sanonut ja mitä en oo tehnyt ja sanonut ja että niiden takia Mies ei tee xyz -asioita. Siksihän meillä on nyt tällaista, kun on, koska mä oon mikä oon. Tätä oon saanut lukea ja kuulla koko ajan. Mies vastaa tähän että turhaa mä yritän syyttää itseäni kaikesta. WTF??  Menin kyllä sekä sanattomaks että ajatuksettomaksi :-O Pahoina hetkinähän mä oon uskonut kaiken, mitä Mies on sanonut! Pettämisensä on ollut mun syytä jne. Jos Mies ois aiemmin nähnyt vähän syytä itsessään, tää ois ollut helppo korjata, jos ois ollut halua siihen. Tähän Mies: "Enhän mä missään vaiheessa oo sanonut että kaikki on sun syytä !!" Vastasin:" *Mies*, sä oot sanonut niin ihan suoraan, tai kirjoittanut. Pettämisen oot myöntänyt mutta sanonut senkin, että sillä ei oo tekemistä mun sairastumisen ja käyttäytymisen kanssa. Vaikka sieltähän se just on lähtöisin". "Kyllä mä oon koko ajan sanonut että mä oon syyllinen tähän sotkuun ... mutta kun tästä ei vaan näytetä pääsevän mihinkään parempaaan suuntaan ... päin vastoin :( " Vastasin, että nyt päästään, kun erotaan. Ei asiat voi parantua itsestään, jos ei niille tee mitään! Eiks se oo päivänselvää. Mä uskon edelleen, et joshalua ois ollut, me oltais selvitty tästä. En epäile sitä yhtään. Mulla oli haluja jostain ihmeen syystä tunteitakin vielä. Mies ei ole koskaan, ei koskaan kirjoittanut tai puhmattakaan et ois sanonut mitään tuollasta mitä nyt kirjoitti. Ei koskaan. Mähän oon itse kirjoittanut tosta paljonkin, kun se ei tunne vastuuta mistään, koska ei näe itseään osallisena tähän sotkuun. Vain mä ja mun teot ja kaikki, päivästä riippuen, on johtaneet meidät tähän. Tätä on karjuttu mulle päin naamaa parin sentin päästä -olenhan niistä peloistanikion kirjoittanut. Laitoin viestin loppuun vielä, et ei vaan saa loukkaantua mun kirjotuksesta nyt, ei ole haukkumista tms vaan enemmänkin kehumista! 
 
Siis a-pu-a. Olen hullu ja vedätettävissä kai edelleen, mutta Miehen noiden parin viestin jälkeen mulla oli parempi olo kuin sataan vuoteen. Tuntui, että raskas kivisäkki ois vedetty hartioilta pois. Sellanen häivähdys "apua, tajuaako se sittenkin, mitä tämä merkitsee meille, heräskö se nyt lopullisesti, pelastuuko tää suhde sittenkin". Jotenkin noloa :/  Mutta kun tää on eka kerta, kun sanoo/kirjoittaa noin! Päinvastoin, on aina selitellyt tekojaan mun tekemisellä ja sanoilla. Aina, syyt vaan on vaihtuneet. Nyt sit kahden sekunnin hyvä olo ja mä luulen, että se haluaa mut ja meidät sittenkin. Raukka-mä :( Ehkä se on kuitenkin sitä, että itse niin viimeiseen hetkeen asti toivoin Miehen heräävän ja tajuavan, että sillä on 100%:sti avaimet meidän hyvään tulevaisuuteen. Kun se olis tehnyt ekat askeleet ja siirrot, mä olisin seurannut kiltisti kun luppakorva perässä. Kunhan on halua ja yhteinen päämäärä ja antaa aikaa sille taipaleelle.
 
Sitä mä mietin, et mikä sai Miehen nyt kirjoittamaan nuo viestit ja tunnustamaan syyllisyytensä näihin sotkuihin? Miksi juuri nyt, kun vaan odotan sitä asuntoa. Olen monia, monia kertoja sanonut ja kirjoittanut noista mutta aina mulle on raivottu, karjuttu, tuhahdeltu jne vastaan ja esitetty syytöksiä mua kohtaan. Miksi nyt? Miehen puolesta olen tuosta iloinen! Jos pystyy muistamaan tuon vielä hetkenkin kuluttua, sillä on toivoa tulevaisuudessa. Tunnustamisestahan kaikki lähtee, sitten aletaan asiaa työstää ja lopuksi "parannutaan". Juu, vaikka olenkin hyvillä mielin tuon lukemisen jälkeen, loppuhan tämä on :(