Mä olen todella pettynyt. Välillä kaikkeen, välillä vaan Miehen toimintaan. Välillä taas kaikkeen.
 
Mies on mun elämäni rakkaus, joskus sanoi musta samaa. Tiedä tuota sitten. Mulle rakkaus on sitä, että se toinen on tärkeä ja olen valmis tekemään hänen puolestaan mitä vain. Ei rakkautta osaa selittää, se on vain se tunne mitä tunnen jotain kohtaan, miten hyvälle tuntuu ajatella häntä, miten hyvälle tuntuu olla hänen kanssaan, miten en voi elää ilman häntä, miten kaipaan häntä. Enemmän rakkaus on tekoja kuin sanoja, musta tärkeämpää on näyttää se kuin sanoa. Arkirakkaus on musta parasta -ohimennen halaus, kosketus, silitys, taputus, toisen huomioiminen, pysähtyminen kiireenkin keskellä. Ylipäätään se, että tunnen että toinen välittää minusta, haluaa olla minun kanssani, olen jollekin tärkeä. Tein aikanaan pitkään Miehelle eväät aamuisin, kunnes yhteen kertaan se sitten loppui. Mua suretti niinkin arkisen asian kuin eväiden teon loppuminen :( Mulle se oli tärkeä ja mukava asia. Vaikkakin tuo oli petturi ja tiedä, mitä teki samalla syödessään niitä eväitä :/ Miehelle se tietty oli pikku juttu, taisi olla mulle suurempi. Ja jos mä olisin eväiden syönnin varassa, Mies ei olisi koskaan tehnyt mulle eväitä. Ei koskaan, mä en ole sellainen, kenelle Mies tekisi jotain sellaista :( Rakkautta miettiessäni, niin kyllä mä uskon (toivon), että Mies on joskus rakastanut mua paljon. Kyllä mulla sellanen tunne on ollut ja on se kohdellut mua joskus ninkuin rakastettua. Puhunut ja näyttänyt.
 
Nyt tässä elämän tilanteessa Mies sanoo välittävänsä musta yhtä mutta mä en huomaa sitä mistään. En ole huomannut aikoihin. Ei halua olla mun lähellä, ei halua halata, ei pussata, ei seksiä. No, kaikki noita joskus mutta ei niinkuin niitä "kuulusi" olla. Kun mä jossain kohti aikaa sitten lopetin halaamisen, meidän halailut loppuivat siihen kuin seinään. Sitähän Mies ei muista, liekö huomannutkaan, jos en olisi sanonut. Kerran kun siitä sanoin, sain vain osakseni melkoisen tuhahduksen. Musta asioita ei kuulua jaotella eikä luokitella, ei laskea kertoja, ei kumpi on parempi ja kumpi tehnyt enemmän tai vähemmän jotain. Mies ikävä kyllä on jäänyt tuolle teiniasteelle, eli kaikkia noita edellisiä tehdään. On totta että nykyään en tee seksiin aloitetta. Itsetuntoni on niin miinuksille poljettu, että en uskalla, en kestä että mut torjutaan, enkä kestä että mun teoilla ei ole mitään vaikutuksia. Olen lisäksi lukenut Miehen nettipanoilleen kirjoittamia juttuja, millainen Miehen mielestä olen, mitä Miehen mielestä teen ja mitä en tee. Ei kovin mieltä ylentävää ja itsetuntoa nostavaa :( No, tiedän toki, että kaikki mitä kirjoitetaan ei todella ole todenperäistä mutta silti...  Jos pitää noille panolle haukkua ja arvostella mua, miksi samaan aikana on pitänyt mulle sanoa, että olen ollut parasta sänsgyssä, mitä Miehellä on ollut. Joskus mä hölmö uskoin siihen! Aikoinaan siis todella tein noita aloitteita ja tein Miehelle paljon muutakin, mitä nyt en tee. Ei riittänyt, nettiin piti mennä kuitenkin. On mulle kertonu, miten edellisissä suhteissaan hän on ollut aina se aloitteen tekijä ja mikään erilainen ei ole tullut kyseeseen ollenkaan. Mun kanssa on saanut kokeilla kaikkea haluamaansa. No, munia en ikävä kyllä itselleni pysty luomaan ja lähtemään kanssaan levähdyspaikoille runkkaamaan. Mutta levähdyspaikkoja ollaan kyllä muuten käytetty, sen pitäisi Miehenkin muistaa. Joten nyt tällä hetkellä selittelee meidän olematonta seksielämää sillä, kun hän joutuu aina tehdä aloitteen. Sen takia seksiä ei ole ja kun on on se epäsäännöllistä. Taas vastaan minä ja muut. Miksi on aiemmassa elämässä vaivautunut aina tekemään sen aloitteen? Miksi silloin riitti se normiseksi? Miksi silloin rakasti, vaikka oli seksissä aktiivisin? Mikä tekee tästä nyt erilaisen kuin aiemmin? Tämä on kaikenlisäksi seurausta Miehen toiminnasta ja olisi ollut korjattavissa. Miksi pitää selitellä seksittömyyttä jollain mikä ei oikeasti ole syy? Aiempi syy oli, että kun me aina riidellään, hän ei halua. Kun hänen fiilikset vaihtelee, niin ei hän halua. Kun sitä kun tätä ->ei seksiä. 
 
Miehen ja sitä kautta meidän kaikkien, etenkin mun, kolmesta ongelmasta (netti, ex ja tyttönsä) uskoisin hänen pääsevän helpoiten eroon netistä. Siis eihän Tytöstä tietenkään eroon pidä päästä, ei! Mutta sen käyttäytymisestä ja siitä, että edes tajuaisi, millainen on ollut ja mitä on saanut vinkumisellaan aikaan. Eikä exästään, siitä Mies ei edes halua eroon, ei laittaa sitä asemaan, johon ex kuuluu. Enkä mä ymmärrä miksi! En ymmärrä sitäkään, miten ne kaksi ovat edes yhdessä olleet. 
 
Eilinen mailikeskustelu. 
Minä: "Mietin vaan, että miksi sä haluut luettavaksi näitä mun blogin kirjoituksia?" 
Mies: "No, ei mun oo pakko lukee niitä jos et haluu... "
Minä: "Huomaatko, et taaskaan vastannut yhtään siihen mitä kysyin? :( "
Mies: " No niistä näen sun ajatusten kulkua!!!! " (Sit tähän ilmoitus, että lapsensa eivät tule tänään ja hän on töissä pitempään. Jos tätä mailikeskustelua ei ois, näitä tuskin olisi mulle ilmoitettu.)
Minä: "Olipas vaikea sanoa. Sikshän se on musta ollutkin hyvä, et oot aiemmin lukenut. Tiedät koko ajan, mitä tunnen ajattelen jne.  kun et haluu puhuu mun kanssa, et tietäsit sen kautta. Mä vaan en oo tiennyt enkä tiedä susta mitään, yhtään mitään. " ( Mitähän mä en nyt ymmärtänyt :-O Eihän niidne pitänyt tulla enää, ku mä oon täällä)
Mies: "Ai eiks meidän pitänyt saada tää homma toimimaan? Sellaseen käsitykseen mä ainakin jäin... "
En vastannut enää, poistuin koneeltakin tuossa. Lyhyt mutta ssamaa kaavaa toistava keskustelu. MÄähaluisin tän homman toimimaan mutta ukkösprioditeettina ME eikä yks pentu. Koska Mies koki olevansa asemassa, jossa voi edelleen määrätä ehtoja ja alistaa mua, tottahan hän veti tuon kortin "aletaan vaan rakentaa vihdoin  meidän suhdetta mutta ykkösenä tulee Tyttö". Graah....  Ja se ääni ja olemus, miten tuo sanottiin :( Tallentui mielessä lokeroon "tätä en unohda ikinä".
 
Puhumisemme oli perjantaina. Sen jälkeen -ei mitään. Ei yhtään mitään, jos ei eilistä kinaa oteta huomioon. Olin kuulemma ollut koko illan (joo, Mies tuli ysin jälkeen kotiin) kuin myrskyn merkki. Joo, en halua kuulla sen uudesta jutusta, mistä en vielä kunnolla tiedäkään paljonko ongelmia on tiedossa. Ja paljonko jo olemassa. Menin sänkyyn, kuten aina yksin. Mies tuli jossain vaiheessa mun itkujen ja mietintöjen jälkeen. Jäi sit makaamaan kauas musta, tunnelma oli kylmempi kuin EteläNavalla. Sitten aikojen päästä kysymys "mitähän täällä oikein tapahtuu", "en tiedä" , "eiks meidän pitänyt parantaa tätä". Joo, pitihän sitä mutta en ole kuullut Miehen puhuvan mitään, en ole tuntenut sitä mun lähellä, en mitään. Ja kyllä, varsinkin tuo puhuminen on asia, jossa Miehen pitää nyt tehdä aloite. On itse teoillaan sössinyt kaiken, musta se on vähintä mitä voi tehdä, että aloittaa puhumisen. Siis tekee asian eteen jotain, jos haluu jatkaa. Asia jäi sängyssä siihen, Mies loukkaantui taas jostain mitä sanoin, suuresti kääntyy ja tokaisee "hyvää yötä sitten". Öitä, tässä yössä ei oo mitään vitun hyvää, vastaan. En ole ikuisuuksiin toivottanut Miehelle hyvää yötä, koska en näe mitään hyvää. Ei vaihdettu hyvän yön suukkoja, koko yön Mies loittoni, jos vahingossa/tahallani koskin häneen. Aamulla aamusuukot kädet taskussa, jeps.
 
Se, ettei kelpaa toiselle, on yksi kovin tunne, mitä tuntea voi. Olla riittämätön. Sitä ei soisi kenellekään eikä ainakaan itselleen. Mua niin vituttaa nämä syyt, miksi ollaan tässä etten pääse niistä ikinä yli! Enkä ali enkä ympäri. Kun asioille olisi voitu tehdä jotain, oikeesti -niille olisi voitu tehdä jotain! Mä pidän aina vaan ja edelleen mahdollista eroa turhana. Juuri jollekin kerroin, miten meidän uusperhemme, vaikkei yhdessä asuttukaan, toimia alusta asti niin hyvin. Siis niin, että lapset eivät olleet sille uudelle aikuiselle mustasukkaisia, eivät olleet toisilleen mustasukkaisia, ei ole ollut valtataistelua, ei aseman hakemista, ei mitään. Kaikki tykkäsivät toisistaan. Kunnes sitten alkoi nämä ongelmat Tytön noustessa arvoon arvaamattomaan vaatimuksillaan ja exän astuessa entistä syvemmin meidän perheeseen ja mun ja Miehen väliin. Tai siinähän se oli ollutkin jo mutta nyt se asettui syvemmin paikalleen. Mutta ennen noita ja niin kauan kuin mä kestin ja jaksoin, elämä hymyili kun oltiin yhdessä. Siitä olisi voinut syntyä vaikka mitä, jos Mies olisi halunnut.

Onpa kivaa olla itsetunnoton paska :/