Vois melkein otsikoida nää aina, et Vituttaa ja lisäillä vaan numeroita perään :/ Miehen lapset on aina tiettynä iltana viikosta täällä. Maanantaina: menin heti töiden jälkeen postiin ja sieltä jumppaamaan. Otin saunakamat mukaan, et käyn salilla rauhassa saunassa ja sit sen jälkeen vielä kauppaan. Tämä taas siksi, että se pikkupentu saa olla täällä rauhassa, kun en ole paikalla ja isänsä saa viettää sen kanssa aikaa. Koska täähän ei voi olla meillä, ku mää olen täällä. Ja toiseksi Mies valittaa, että mä estän sitä viettämästä aikaa lastensa kanssa, joita on vuosia jo laiminlyönyt mun käyttäytymisen takia. Joten olen järkkäillyt näitä jumppa-sauna-kauppasessioita, vaikka totuus on se, että oman käyttäytymisensä takia on niitä laiminlyönyt jos on -mähän niiden kanssa oli, kun tää veteli käteensä töissä ja eli unelma elämää lastenvahdin ollessa kiltisti kotona. Mutta aina, joka kerta tulen kotiin sitten mihin aikaan tahansa, tää Tyttö on yhden lapseni tietokoneella, ollut koko ajan. Mies makaa sohvalla tai on missä on. Tänäänkin. Sain viestiä, että lähtee hakemaan yksiä juttuja toiselta paikkakunnalta, hakee poikansa harrastuksestaan ja ovat myöhään himassa. Tyttönsä ja mun nuorimmainen ovat kuulemma puistoilemassa. Jep. Koska enää en voi menettää mitään, sanoin tuosta, et yritän aina olla mahdollisimman paljon poissa pentunsa silmistä ja sunkin ja koskaan se pentu ei välitä isänsä seurasta ja koskaan isänsä ei vietä sen kanssa aikaa. Päätin viestin, että menen nyt kauppaan. Vastaus: "no, mene sä kauppaan..." Vastasin, että pakko ja en odottanutkaan kommenttia muuhun viestiin. Vastaus: "puhutaan tuosta illalla". Jeps juu, siihen en vastannut mitään. Montakohan samanlaista viestii olen saanut? En edes muista mutta sen muistan, että jossain vaiheessa viime kesää tuo viesti toteutui ensimmäisen ja vimeisen kerran. Sitä emme viitsi laskea, että silloinen asia käsiteltiin kolmella sanalla Miehen puolelta. 
 
Mutta että vituttaa ku pientä jänistä tuo, että mua syytetään kaikesta tuohon yhteen pentuun liityvästä! Jopa meidän ero on nyt sen pennun takia, koska en nosta sitä jalustalle ja palvo siinä. Perkele. Ja siitä, et Mies on laiminlyönyt niitä vuosien ajan. Varmaan kaikki noiden pentujen ongelmatkin on mun syytä. Nekin, jotka on olleet ennen, kun ovat mua edes tavanneet. Mutta sitten kun olen ehdotellut, että olen iltaa poissa, kun ovat täällä ja järkkään nykyäänkin näitä, niin eihän sitä käytetäkään hyödyksi. Ei, pennun pitää pelata tietokoneella aina ja Miehen olla rauhassa. Niitähän ei voi tehdä iltoina, jolloin lapsensa eivät ole täällä. Eikä hylkäämistä edelleenkään ole se, kun vuosia hoiteli nettisuhteitaan iltoina jolloin lapsensa olivat täällä ja mä olin niiden kanssa kotona. Ei se ole hylkäämistä, siinähän oli kyse Miehen hyvinvoinnista! Nyt, kun mä en enää jaksa vetää roolia ja lopetin kokonaan puhumisen Tytölle, alkoikin ne ongelmat ja laiminlyönnit ja muut. Voi vittu, oikeesti. Ja tuota saan sitten raivoten kuulla. Välillä musta tuntuu, että olenkohan mä joku psykopaatti, kun en ymmärrä. Tai musta tuntuu, et mä ymmärrän mutta tuo toinen tuossa ei ymmärrä. Koska hän on aina oikeassa, mä olen väärässä. Tässäkin, joten se olen mä joka ei ymmärrä.
 
Tuossa vaan on niin iso ristiriita, josta sanoin terapiassakin. Syy, ettei meille voi tulla olen mä. Kun olen poissa, täällä ei olla eikä käytetä hyväks mun poissaoloa. Ei ummarra. Kun Miehelle ei mikään riitä, ei se että olen täällä eikä se että olen poissa. 
 
Tästä puhuttiin eilen viimeisessä yhteisterapiassakin. Tai Mies raivosi, jopa terppa sanoi kerran väliin, että rauhallisemmin. Tuskin edes kuuli, ei ainakaan mun solvaamista lopettanut. Ku mä en ole aikuinen, joka ei ymmärrä että pientä lasta (voi jeesus että mua vituttaa ku sitä pentua pidetään niin vauvana!!) ei kohdella noin ja olla sille puhumatta. Sanoin jo Miehelle, että lopeta tai mä lähden tästä saman tien. Terppakin sanoi, et saatiinhan Miehestäkin puhetta :D Tähän asti on saanut lypsää sanoja. Juu, ku lellikistä puhutaan, silloin raivotaan. Tän Mies myönsi jopa itsekin, että tästä raivostuu.  Eihän se saa kohdata vääryyttä ja se on tässä sitä, ku mä en palvo sitä. Tai elä sen pillin mukaan. Ennustan tuolle Tytölle todella vaikeuksia murroisikäsenä, jolloin Mies viimein tajuaa (tai tuskin..), että oiskohan sitä pitänyt sittenkin kasvattaa. Ylipäätään se, että yks pentu nostetaan noin, osoittaa aikamoista mauttomuutta. Jopa Mieheltä.
 
Sanoin siitä, et mun mielestä jos meidän suhdetta meinais jatkaa, _meidän_ pitäis alkaa tehdä töitä ja ykkösenä olla _me_. Kun sitten meidän suhde olisi kunnossa ja selkeästi näkyisi, että ollaan paremmalla pohjalla tai että ylipäätään sitä pohjaa edes olisi, alettais hoitaa muita. Sitten meillä olisi pohjaa alkaa puimaan Tytön kanssa asioita ja muidenkin. Eikä niin, että nyt tää prkl:n prinsessa käsittelyyn ja sen elämä kuntoon, muista viis. Terapeutti oli samaa mieltä, että niin se menisi. Ei musta voida yhden pennun asiat laittaa kuntoon, jos ei olisi mitään takuuta, että meidän suhde jatkuisi. Mies on niin kiittämätön kaikesta, että ei takuulla olisi edes tuota nähnyt taistelun arvoisena tai osaisi olla kiitollinen siitä, että pentunsa kanssa on asiat kunnossa. En ikinä lähtisi sellaiseen! Ja mitä tästä olen puhunut ammattilaisten kanssa (kaksi terapeuttia, kaksi psykiatria, psykiatrian sairaanhoitaja, psykologi), ei kukaan ole sellaiseen kannustanutkaan. Jokainen, ihan jokainen sen ymmärtää, et ensin tulee se parisuhde, sitten lapset. Ei perhe muuten voi hyvin. Kaikkienhan sen pitäisi ymmärtää, peruasia, vähän ninkun syöminen -jos ei syö, tulee nälkä eikä jaksa mitään. Graah! Tästä puhuin eilen omassa terapiassanikin. Kun tuon niinku tajuaa kaikki mutta ei Mies, rakas ällötyksensä eikä äitinsä. Sanoin terapeutillenikin tänään, että mulla ei ole mitään takuita siitä, jos sen tytön kanssa puhuttaisiin asiat selväksi, että Mies sen jälkeen panostaisi meihin. Luultavasti käyttäisi mua vain hyväkseen, että saisi Tytön mielen paremmaksi Ja sitten tulisi se ero, kun olisi saanut tuonkin asian. Ja tosiaan, tuo tyttö ei ole ykkönen, joten en edes harkitse mitään sen ylös nostamista. Olisin todella niin hullu ja tyhmä, ku mulle on sanottukin, jos tuohon lähtisin! 
 
Mies on kyllä ivallinen ihminen :( Tuolla terapiassakin haukkui nyt mun lapset. Kuvitellaan sellainen paskasen ivallinen ääni, jolla sanoo mun omia niin kultaisiksi, joissa ei ikinä ole mitään vikaa ja jotka saavat mitä haluuvat. Tuo on just lause, jonka Mies heittää, kun ei osaa enää muuta sanoa. Tietää varmaan sen itsekin, ihan varmasti. Mun lapset ei oo koskaan tässä perheessä saaneet yksin päättää mistään. Hehän ovat yhtälailla kärisijöitä kuin mäkin. Ja ne ei ole koskaan, ei koskaan olleet mun ja Miehen välissä eivätkä esteenä millekään, Mies ei ole niiden takia menettänyt mitään. Ei yhtään mitään! Mä joskus heitinkin, että onko se aidosti niiden kanssa vai esittääkö ja lataa sit täysiä jossain vaiheessa. Tuon puheenvuoron jälkeen olen miettinyt taas tuota :/ Kun alusta asti Mies on ollut niin luonnollisesti mun lasten kanssa, olen tästä useita kertoja kirjoittanutkin. Omiensa kanssa en ole sitä ikinä nänhyt sellaisena, en edes ennenkuin meidän lapset aikoinaan tapasivat toisensa. Olen myös sanonut senkin monesti, myös Miehelle, etten ihmettele yhtään. Ne lapset olivat... aikamoisia :/ Eniten mä pelkään, että se alkaa kostaa mun omille mun "käyttäytymistä", merkkejähän on jo ilmassa. No, onneks mun lapset on isoja ja ymmärtävät takuulla, ettei johdu heistä. Tai niin toivon ;( Kova kolaus tulee oleen niille. Ne tykkää ja luottaa Mieheen täysin.
 
Mies karjui terapiassa sylki lentäen, miten mä erittelen sun lapset ja mun lapset. Joo, niin nykyään teen. Tottakai! Mulla ei ole mitään sanavaltaa, ollut ikinä, Miehen lapsiin, ei mitään. Jos välillä käytin sitä luulemaani valtaa perheeen äitinä, olen saanut kyllä korkojen kera kuullut siitä. Ja kun ne on selkeästi mun ja sun, miksi mä esittäisin muuta. En mä jaksa esittää, en koskaan. Mun omat on "yhteisiä" niinkuin musta pitääkin olla. Yhden kerran joitain viikkoja sitten olen sanonut Miehelle jostain mitä snaoi nuorimmaiselleni. Olin silloin todella maassa, juuri käynyt katsomassa yhtä asuntoo, joten uskalsin. Muuten en voi sietää sitä, jos toinen kieltää/lupaa tms niin toinen dumaa sen. Musta se on kasvatuksen ykköseksi huonoin asia. Sitä meillä on mua kohtaan ollut aina, silloinkun uskalsin jotain vielä sanoa. Mutta mites vuosia sitten, sitähän ei enää muistetakaan. Miehen lasten käytöksestä, Miehen puolueellisuudesta huolimatta, kohtelin siinä tasa-arvoisesti niin paljon kuin se oli mahdollista. Nojoo, mun yksi suuri virhe on olltu etten ole vieraillekin ihmisille sanonut heti,e ttä nuo kaks ei oo mun, ne on Miehen JA exän. Mies itse teki sitä aina, eräällä lippupisteelläkin eräälle vanhalle mummolle, joka ihasteli että onpas teillä monta nättiä ja eläväistä lasta. "Ei ne kaikki ole mun, nuo ovat *kirjoittajan*, nämä kaksi mun ja mun exän". Juu, mummolle yhtä elintärkeä tieto kuulla kuin Miehellekin kertoa :/ En mä nitä ole todella halunnut omia! En mutta tartteeko sitä suureen ääneen kuitenkana kuuluttaa, etteivät ole _meidän. Sitä paitsi, olen jomman kumman käytöstä joskus hävennytkin niin,e ttä jessus, jos niitä ois luultukin mun omiks :/ 
 
Se miten  Mies karjuu, etten ole aikuinen kun en puhu Tytölle ja plaa plaa plaa, on mulle toisaalta ihan sama. Siinäköhän potee huonoa omaatuntoa omasta ja tyttönsä käyttäytymisestä ja raivoo sitä mulle. Toisaalta se loukkaa ihan vitusti :( Kun kuitenkin kokonaisuuden huomioon ottaen, mä en ole mikään paha. En mä ole :( Mutta koska Miehestä tulee se aikuinen, joka tajuaa tekojensa ja sanojensa vaikutuksen tähän päivään ja tulevaan? Aikuinen, normaaali ihminen tajuaa