Tekstiä muutama päivä taaksepäin...

Miksi Mies halusi jatkaa tätä, kun ei pieninkään ele osoittanut siihen suuntaan? Tietää kyllä nykyään, että lupaamalla mulle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, ei enää toimi. Aikanaan kyllä vajosin niihin sanoihin ja yritin uskotella itselleni, että nyt se on tosissaan. Että nyt pyristelee eroon netistä ja exästään. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei niin ehkä käy mutta kai se oli jotain uskottelua itselleni. Sitähän se, kun kuitenkin aina toivon, että saisimme aikaan normaalin, ihanan elämän. Kylläähn niiden sanojen jälkeen aina hetken menikin "hyvin". Se vaan on niin, että jos ei halua oikeesti, ei teeskentely tai pinnistely kauas kanna. Olenhan mäkin yrittänyt hyväksyä nuo kaksi elämämme peikkoa, mutta ei sitä kauaa jaksa, kun ensinnäkin hyväksyntä ei tule täydestä sydämestä eikä toinen ole tehnyt tarpeeksi päästäkseen niistä eroon. Miksei Mies voi koskaan sanoa, mitä ne on ne hyvät asiat meidän suhteessa? Sanoo, että niitä on mutta kysyessä, ei koskaan vastaan. Jos ne on tiedosssa ja näkee hyvääkin tässä, miksi se on niin vaikea sanoa. Miksi se puhuminen on niin perkeleen vaikeaa?? Mun kanssa. 
 
Kyllä olen paljon mietinyt sitä, miten exän kanssa puhuttiin ja annettiin sille aikaa. Otti jopa sille messengerin käyttöön, että saavat puhuttua ja että ex saa purkaa mieltään, kun on paha olo. Kuis kävi -kävi niin, että aina ollessamme mesessä exän tullessa sisään, mut hylättiin heti. Me voidaan jatkaa sitten, sanottiin. Joo, voitiinhan  me mutta miksi aina niin. Miksei exälle sanottu, että nyt ei kerkeä, hänellä on muuta. Miksei exää ole koskaan laitettu odottamaan. Hän oli kuitenkin ex!! Ei tietenkään ole, koska on ollut niin selvää, kumpi tulee ekaksi minä vai ex :( Sama puhelimessa puhuessamme, aina jopa yhdessä asuessamme ja etenkin silloin. Kun puhumme puhelimessa ja ex soittaa, se on mulle heti heipat ja exälle aikaa. Ei, Mies ei toki sano että rakas sieltä soittaa, valehtelee milloin mitäkin mutta kuuleehan sen äänestä. Ja sitä olen aikanaan Miehen puhelimesta tarkastanut, että olinko oikeassa -aina olin oikeassa, exän takiahan mut hyllytettiin. Viimeisein kerta oli, kun joitain aikoja ennen yhteen muuttoamme puhuimme ja suunnittelimme remonttia. Välillä Mies hiljeni ja oli "outo", jatkoi kutenkin taas puhelua. Sitten sanoi, että nyt hänen pitää vastailla tulleisiin puheluihin, niitä oli tullut siinä puhelun aikan kuulemma monta. Epäilin :( Näimme seuraavana päivänä ja katsoin Miehen puhelut -exähän se kerkeesi soittaa kaksi kertaa siinä puhelun aikana, muita puheluita ei tullut. Siis musta tuo oli jo törkeyden huippu, että me puhuttiin meidän tulevasta talosta ja remontista ja kun se ällötys soittaa jo toisen kerran niin Mies ahdistuu, ku tää joutuu odottaa ja valehtelee mulle puheluista ja katkaisee puhelun. Se oli mulle se viimeinen juttu, että ymmärsin, että siitä vanhuksesta en pääse eroon enkä ikinä edes samanarvoiseksi sen kanssa. Sen jälkeen kin on useita kertoja hylännyt mun puhelimessa mutta ei mun ole enää tarvinnut tarkastaa puheluita ollakseni oikeassa. Mä tiedän.
 
Ex menee aina kaiken ohi ja mä en ole koskaan ymmärtänyt täysin miksi. On niin lehmä sekä ulkonäöltään että sisältä, että :/ Viimeisin esimerkki, miten sen luo pitää aina mennä, jos on pienen pienikin mahdollisuus. Tyttönsä ja mun nuorimmainen harrastavat samassa seurassa ja seura järjesti erään tapahtuman hiljattain. Olin hommannut sinne tiettyjä tarvikkeita myyntiin ja veimme ne Miehen kanssa sinne, Mies kantoi toista satsia, mä toista. Näin jo kaukaa sen ällötyksen ja kas, sen luohan Mies suunnisti -kahvio oli aivan toisessa suunnassa ja sinnehän olimme menossa. Ei voinut tuotakaan tilaisuutta jättää käyttämättä :( Lähtiessämme piti tietty mennä exän kautta ja jauhaa samaa paskaa, mikä oli varmaan jo puhuttu kymmenen kertaa. Mun kanssa saman asian sanominen toisen kerran on paskan jauhantaa mutta sekään Miehen sääntö ei koske exää. 
 
Mulla on niin epäonnistunut ja huono olo, etten voi sanoin kuvata :( Ensi viikolla on onneksi terapia mutta joudun kai lopettaa senkin, ennen kuin edes kerkesin Kelalta hakea tukea. Ei mulla ole rahaa, jos tästä lähden :( Ei sitä ole nytkään mutta laskin, että en harrasta mitään maksullista (koska ei ole rahaa) joten tuo olisi mennyt harrastuksesta. Miehen käytös on niin kylmää ja tunteetonta, välinpitämätöntä. Viimekin yönä mun oli pakko lähteä sängystä vähäks aikaa sohvalle istumaan, kun ahdisti niin paljon. Olen laittanut Miehelle muutaman tekstin tästä blogista mutta ei ole kommentoinut mitenkään, enkä kyllä odottanutkaan. Luki vanhaa blogianikin mutta ainoat kommentit oli, että hän on aivan eri mieltä tai jos kirjotin exästään, sitä Mies kommentoi. En mä kaikkia sille aio nyt laittaa. Niitä syvimpiä ja kipeimpiä ajatuksia, tunteita, niitä en halua Miehen lukevan. Ne vain lisäävät etäisyyttä välillämme, kun Mies tietää miten paha olo mulla on. Niinkuin kesäiset raivokohtaukset. Mies lopetti ne vasta kun olin romahtamisen partaalla täysin lyötynä ja maahan poljettuna, aivan rikki. Sitten jopa halasi. Täydellinen narsistin piirre :( Kun on saatu aikaan se toivottu tulos, ollaan tyytyväisiä.
 
Kyllä mua surettaa sekin, miten Mies on muuttunut. On muuttunut jo yksistään tuon nettielämänsä takia, tottakai se muuttaa ihmisen. Ei sellaisesta kaksoiselämästä pääse aivan tervein paperein läpi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, että en mä aivan kaikkea paskaa ole ansainnut, mitä päälleni olen saanut. Ei ole ollut kaikki oikeutettua, ei! Mä olen kysynyt useaan kertaa vuosien varrella, että miten mun pitäisi olla ja mitä teen väärin, että meillä olisis toisin, olen kysynyt, että mitä mun pitäisi tehdä sängyssä, että Mies olisi tyytyväinen ja saisi siitä jotain irti, olen suurinpiirtein pyydellyt välillä sanoja mitä sanoisin -ei koskaan vastausta. Mä olen muuttunut täysin yhdessä oloaikanamme mutta olisin ollut valmis vielä enempäänkin, jos olisi sanonut millaisena mut haluaa. En mä voi tietää, jos mulle ei sanota. Ja jos toinen ei puhu, umpikujassa ollaan.
 
Sain vanhaan blogiini kommentin ja aika samanlaisen sähköpostiini tämän blogin kautta. Koski sitä, että ymmärtääkö Mies että olen masentunut, vieläpä vaikeasti ja tietääkö se, miten se vaikuttaa koko perheeseen ja miten sitä tukea tarvitsisi. Ei Mies ymmärrä ;( Laiton sille kerran muutaman linkinkin, tuskin on lukenut. Ei Mies tajua, mitä masennus on ja että vakava sellainen on vieläpä eri asia kuin masennus. En mä ole koskaan saanut Mieheltä apua enkä tukea, hoivaa :( Mitä syvemmin masennuin, sitä huonommin se alkoi mua kohdella. Kyllä mä olen pyytänyt sairauttani anteeksi mutta ku en mä voi sille mitään. En ole tahallani masentunut ;( En edes haluaisi olla, en todellakaan. En ole koskaan voinut kuvitellakaan mitä masennus on. Mikään ei kiinnosta, mistään ei välitä, mikään ei tunnu miltään, pahana aikana teki vain mieli kuolla. Kyllä, masennuksen hoidossa on tärkeää ja ensiarvoisen tärkeää parantumisen kannalta läheisten tuki mutta ei mulla ole ketään sellaista, jolta hoivaa ja tukea saisin. Mulla on vaan Mies ja se ei välitä :( Ehkä se tietää masennuksesta jotain, mutta ei se mun kohdalla halua ymmärtää eikä ainaakaan auttaa. Mähän ole mä :( Sitä mä itkenkin monesti, että musta ei huolehdi kukaan, ei kysele miltä tuntuu, ei tue, ei auta, ei välitä. Kyllä mäkin haluaisin olla tärkeä jollekin ja saada huolenpitoa, sekin tuntuu pahalle ku edes ajattelen sitä. Enhän mä ansaiste sellaista, ku olen mikä olen :( Olen kuitenkin itsekin hoitanut Miestä ja tuntenut suurta huolta terveytensä ja kipujensa takia. Kyllä sellaisella hetkellä olisi valmis ottamaan sen kivun itselleen edes hetkeksi, että toinen saisi olla ilman sitä. Mulle itselleni on todella kova paikka olla psyykkisesti sairas, en ole sitä juuti kenellekään sanonutkaan. No, näin virtuaaliseti se on tullut esille mutta kasvotusten vain parille ihmiselle. No, Miehen äitille olen sanonut, kun kävi mut haukkumassa. Mä pitäisin mieluummin itseäni sellaisena joka olen ollut, eli vahvana ja itseluottamus, itsetunto kunnossa. Niitä olin joskus ja haluaisin olla vieläkin. 
 
Mulla ei ole elämänhalua yhtään :( Asunto olisi mun, jos saan takuurahat kerättyä hyvin nopeasti. En saa, palkkapäivään on vielä aikaa. Enkä mä edes halua minnekään kerrostalokolmioon! En helevetti vieköön, en. Ei siellä ole edes mulle omaa paikkaa. Muuta kun sohva, jota meillä ei edes ole. On mulla patja, missä voin nukkua, se ei onneks vie paljon tilaakaan. Tää on jotain aivan hirveää tämä, ei pysty ymmärtää :(