Olen laittanut joitain tänne päivittämiäni tekstejä Miehelle. On halunnut niitä ja musta se on ok. Itse en tiedä päänsä sisälmyksestä mitään, joten musta on ok, että hän tietää mun. Tuon viimeisen "Ero" -tekstin jälkeen sain tekstaria, että mitäs jos katottaisiin vielä loppu vuosi mutta ihan eri tuulin kuin tähän asti ja päätettäisiin sitten erotaanko vai ei. Pyysi mua miettimään, haluaisinko niin. Vastasin, että sanon samaa kuin aiemminkin, että jos haluaa ja tietää mitä se pitää sisällä, mihin haluua ja pystyy sitoutumaan. Eli sen pitää haluta olla mun kanssa _oikeasti_ ja vain mun kanssa ja sen pitää haluta meidät ykkösiksi elämäänsä. Ja tää on asia, joka sen on pakko puhua ja mä en tee siihen aloitetta. Enkä muuhunkaan. Mä en laita itteeni likoon yhtään, en tippaakaan. Lähden kyllä mukaan, jos näyttää siltä, et ollaan tosissaan. Sitä ennen en tee mitään. Mies vastasi, että puhuu illalla. Enpä odottanut mitään, koska tuon olen kuulut aiemminkin. Enkä tosiaaan luvannut sille tai meille tai kenellekään uutta mahdollisuutta.
 
Ilta tuli ja meni, ei mitään. Menin nukkuun, Mies jäi katsomaan telkkaria, kuten aina. Nyt tulikin heti perässä sänkyyn ...ja alkoi puhumaan :-O Oli miettinyt viime aikoja eikä tykännyt niistä. Mutta oli miettinyt _omaa_ käytöstään, sitä että ehkä se ei olekaan muuttunut ja ehkä en oikeasti olekaan huomannut muutosta hänessä. Ainoastaan raivonnut ei ole, sen olen toki huomannut ja se on hyvä. Mutta muuten Mies oli huomannut, että ei käytöksensä tosiaan ole muttunut, ajatuksiaan en osaa edelleenkään lukea. Ohhoh, tähän asti olen saanut kuulla kovaa huutoa siitä, miten hän yrittää ja mä en vain halua/pysty/halua nähdä sitä muutosta. Mä olen tyhmä ja itsekäs ja ryven itsesäälissä enkä näe ympärilläni mitään hyvää. Melkoinen muutos ajattelussa :-O Noinhan se on. Miehen käytös on menneiden viikkojen aikana muuttunut vain huonompaan ja ivallisempana suuntaan. Aivan sama, sanonko mitään tai sanonko jotain, ei käy hänelle. Olenko itkenyt tai ollut itkemättä, nauranut tai ollut nauramatta.
 
Kysyin, että miten ihmeessä Mies edellispäivänä muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, talvesta kesästä, mustasta valkoiseksi jne. yhtäkkiä, naps vaan oli entinen raivoilija ja itse ivallisuus hävinnyt ja tilalle tuli pirteä, mun lähellä viihtyvä ja mulle kuin ihmiselle puhuva tyyppi. Hän oli kyllästynyt siihen ilmapiiriin, mikä viime viikkoina oli ollut ja siihen, että se vähän mikä puhutaan, puhutaan tiuskimalla ja ärjymällä. Nyt hän päätti muuttaa sen. Voi vee, vaikka hyvä noin! Mutta miten paljon mä oon saanut kuulla siitä, miten mun takia meillä on tuollaista "kun sä teet", "kun sä et tee", "kun sä sanot", "kun sä et sano". Miten paljon olen saanut kuulla siitä, kun en tajua,e ttä hän yrittää ja mä naljailen ja vittuilen koko ajan. Toisena päivänä sit sanoo, etten puhu mitään. Että olepa tässä, kun saat jatkuvasti kuulla joko olevani vittuilija tai raivostuttava ku en puhu mitään, päivästä riippuen teen noita aina... Nyt oli mennyt itseensä ja huomannut oman käytöksensä vaikutuksen meidän elämässä. Joo-o! Enpä olisi uskonut kuulevani moista ikinä. Koskaan. En milloinkaan. 
 
Pääsimme me kyllä puhumaan lapsistaankin. Jo aika pian, Mies sanoi, että mun PITÄÄ laittaa välini kuntoon Tytön kanssa. Vai pitää :-D Tällä hetkellä mua ei voisi vähemmän kiinnostaa koko pentu. Mulle on oikeesti aivan sama, mitä se ajattelee tehneensä tai ylipäätään, että sen olo on kurja. Vittu, niin on mullakin ja on ollut jo kauan eikä siit ole välitetty! Miks mä välittäis jostain huonosti käyttäytyvästä, joka äitinsä tavoin on manipuloinut meidän elämää ihan vitusti. Tässäkin todella mentiin liian pitkälle. En olisi ikinä voinut kuvitella jotain lasta kojtaan tuntevani näin mutta enpä ole koskaan nähnyt että joku lapsi voi vedättää noin paljon. Huhhuh. Tässä tuli sitten taas se, että Mies ei voi kuulemma hylätä lapsiaan meidän takia. Taas tämä sama mutta ei mitään kunnon perustelua! Että jos valitsisi meidät ykköseksi, taistelisi meidän asiat kuntoon ja pääsisimme vihdoin aloittamaan uuden, normaalin elämän, hän hylkäisi lapsensa. En voi ymmärtää. Olen kysynyt tätä monet kerrat, et miksi noin, kun en itse pääse tuonne ajatustasolle ollenkaan. En edes kovin yrittämällä. Miehen mielestä mun pitäisi korjata nyt vvälini tuohon Tyttöön ja kun sen elämä on kunnossa, keskityttäisiin meihin. Tsiisus, ikinä en koskaan missään tilassa enkä tilanteessa tuollaiseen lähtisi. En voisi koskaan luottaa siihen, että me todella tultaisiin sitten. Enkä edes halua, tuo Tyttö ei ole mulle ykkönen eikä meidän perhe-elämän pohja. Meidän elämän pohja ollaan me, minä ja Mies. Todellakin ja sen tietää kyllä "kaikki". Mutta ei Mies. Ei, mä en tajua miten se ajattelee, että alkamalla rakentaa meille suhdetta, joka automaattisesti parantaisi muidenkin elämää, se hylkäisi lapsensa. Siis kyllähän mä tiedän mitä se oikeesti tuolla tarkoittaa mutta kun ei itse selitä, ei kerro, ei perustele. Se on vaan tuo Miehen itsepäisyys ja joku päättämä, että Tyttö tulee ekana, that's it. Ei mitään väliä, miksi tähän tilanteesen on tultu. Ei, sillä ei ole mitään väliä. 
 
Puhumisesta Mies myönsi jälleen, ettei hän puhu, tietää sen. Ei osaa ja kun se ei ole hänelle luonnollista. Oli miettinyt tätäkin, että kyllä hänen pitäisi puhua, varsinkin kun se on meille iso ongelma. Lupasi yrittää nyt tosissaan mutta sanoi, ettei hänestä koskaan mitään ruuneperia tule. Ei tarvi tullakaan, tietenkään, ruuneperi on kuollut ja kuopattu ;) Mutta olen vähän ihmeissäni, että Mies on nyt tiedostanut ongelmansa ja tietää mitä pitäisi tehdä. Saa nähdä, miten se toteutus on. Mutta on se hitto vie, että monen viikon, kuukauden, vuosien asiat tää tajuaa nyt yhtäkkiä, vaikka olen kakssataa kertaa sanonut niistä. No, todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ajattelen tässä nyt enemmän Miestä kuin meitä, Miehen kasvamisen aj paranemisen kannalta nää havainnot  mitä on nyt itsestään tehnyt, ovat ihan huippuja. Kun ne vain kantaisivat hedelmää. Tähän asti on kuitenkin kieltänyt puhumisen tärkeyden. Nyt myöntää sen.
 
Lupasin katsoa mitä tuleman pitää. En ole toiveikas, en usko, en luota. Olen hyvin neutraali, jopa yllättävän neutraali kaiken suhteen. Jos jotain tapahtuisi parempaan suuntaan, olisin siitä äärettömän iloinen. Tottakai mietin sitäkin, jos Mies jotain tekee, miten kauan hän sitä jaksaa. Onhan se ennenkin yrittänyt aj jaksanut esittää pari päivää. Miten nyt? Nyt kuitenkin teki tämän aloitteen ihan omasta tahdostaan, ensimmäisen kerran ikinä, on miettinyt ja bongannut ongelmia.

Asuntohaua en laita pois, jos näyttää sille et tämä jatkuu, vaihdan hakemukseen päivämäärää ensi vuoden puolelle. En voi uskoa sanoihin enää, en vaikka ne olikin nyt aivan erilaisia kuin koskaan ennen ovat olleet. Ylipäätään, sehän oli nyt Mies joka alkoi puhua. Mä en tässä menetä mitään, enkä tosiana laita itseäni likoon. Mä olisin tässä joka tapauksessa edelleen, vaikka asunnon olisin saanutkin.