Perjantaina kävimme suhteemme tärkeimmän keskustelun: jatkaako yhdessä vai erikseen. Aihe on ollut tapetilla jo kauan, olen käynyt katsomassa asuntoakin. On vaan niin vaikea erota. En voi uskoa Miehen muuttuneen, ei ole tehnyt sitä ennenkään. Mikä tällä kertaa tekisi lupauksen erilaisen? Mutta on niin vaikea erotakin. Mä olen tosi paniikissa tulevasta erosta. Se on mulle maailmanloppu, loputon, ikuisuus, musta aukko. Itken tauotta. Paniikkikohtaukset ovat tulleet säännöllisiksi, kasvaneet isommiksi. Reagoin muutenkin todella voimakkaasti Miehen sanoihin ja tekoihin. Osa kohtauksista on vienyt tajun. Eräs ystävä selitti, että pyörtyminen paniikkikohtauksen aikana on kehon suojelumekanismi. Kun pitkään on se jännitystila, paniikki, päällä, keho rentoutuu siitä pyörtymällä. Sen jälkeen on rento olo ja yleensä nukahdankin ja nukun todella hyvin.  Loogistahan se.
 
Mies sanoo, ettei halua erota, välittää musta ja haluaa jatkaa. Mutta sitä ei huomaa siitä mitenkään, ei mitenkään. Ilme on peruslukemilla, usein on iloinen. Hän kuulemma ei halua erota mutta hän ei vain näytä sitä. Hän ei voi menettää kontrolliaan. Ei voi menettää kontrolliaan, ei näyttää tunteitaan?? Mulle on tuota edes turha selittää, en ymmärrä. Terapeuttini selitti kyllä hyvin ja se sopii Mieheen täydellisesti. 
 
Mua surettaa ja raivostuttaa todella se, että me erotaan nyt Miehen lasten tai lähinnä tän toisen takia. Se myös vituttaa, että niihin kaikki sit lopulta loppui, se viimeinen pisara on tämä yksi pentu. Asioita ei haluttu parantaa ajoissa eikä edes viimeisen hetken tultua. Ei, se on ero, kun kerran hänen pentuaan ei nosteta jalustalle äitinsä viereen ja palvota siinä. Ei puhettakaan, että oltaisiin aikusmaisesti hoidettu sekin. Jo vuosia sitten. Miksei vuosia sitten puututtu tytön käytökseen? Miksei vuosia sitten näytetty manipuloivalle exälle tämän paikka? Exänsä ei kuulu todellakaan meidän perheeseen eikä hänellä ole mitään, ei pienintäkään oikeutta puuttu meidän asioihin ja määrätä meidän elämälle sääntöjä. Miksi Mies erosi hänestä, kun ei sitä oikeista syistä halunnut tai halunnut sittenkään luopua tuosta ällötyksestä?
 
Mies on nyt myöntänyt joistain asioista, että on toiminut väärin. Kerronpa esimerkin, jonka olen ennenkin kertonut ja jonka kerroin Miehellekin. Tätä en ikinä unohda. Hän oli pitkään hiljaa ja myönsi toimineensa väärin. Olimme vuosia Miehen luona, kaikki lapsemme nukkuivat lastenhuoneessa, me viereisessä Miehen makuuhuoneessa. Illalla Miehen pennut menivät nukkumaan aikana, jolloin heidän pitää mennä nukkumaan. Mun nuorimmainen meni tietty myös, pari vanhempaa valvoivat. He painivat tai tekivät jotain, mistä tulee ääntä ja kuulimme jälleen saman lauseen Miehe  suusta karjaistuna: "Olkaa hiljempaa, *Tyttö* ja *Poika* nukkuvat!" Hmm, nukkuihan siellä munkin oma, jos tuolle linjalle lähdetään. Oltiin sitten meillä tai niillä, aina sama juttu: toisten pitää illalla olla kuin kusi sukassa, koska nämä kaksi nukkuvat. Aamulla kello 6.10 herää tämä Tyttö, hän oli silloin noin 5-vuotias. Nousee ja hyppää lattialla patjalla nukkuvan mun vanhimman lapsen pään päälle ja alkaa  pomppimaan siinä istuallaan samalla nauraen kovaa "räkätys" naurua. Tokihan alla oleva herää ja pukkaa toisen siitä päältä pois. Johan se on ihan primitiivireaktio keltä tahansa mutta tuota varmaan vitutti täysillä, koska tämä ei ollut eka kerta. Siitähän lellikki alkaa karjumaan täysiä ja niin on kaikki hereillä. Mitä tekee mies? Tällä kertaa sentään nousee mutta huoneessa kysyy, mitä Tytölle on tehty. Tyttö itkee suuria krokotiilinkyyneliä "*kirjoittajan vanhin lapsi* pukkas mua ja muhun sattuu", lisää kyyneliä ja väninää. Siitähän saa mun vanhin kuulla kunniansa ja kehoituksen ajatella, koska toinen on pienempi. Voi jumalauta sentään! Tilanne on sellanen, että jos sanon siitä, tulee aivan hirveä tappelu, jossa mut haukutaan kaikkien lastemme edessä. Annan siis olla. Kolme nuorinta menee olohuoneeseen. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuu: telkkari päälle ja täysille, Miehen Poika laittaa pelin ja ottaa ohjaimen, Miehen Tyttö kiskoo sitä tämän kädestä samalla kiljuen Pojan nimeä, Poika huutaa takaisin ja siinä revitään ohjainta (jos Mies olisi paikalla pitäisi tämän Pojan antaa se ohjain sille nuoremmalle, tietty) ja huudetaan telkkarin huutaessa taustalla. Miehen Poika: "lopetatko huutamisen, jos annan sun pelaa ensin?" "Lopetan". (monta kertaa tämä Tyttö on vileä lisännyt tähän, että siksihän mä itkenkin..)  Taas sai lellitty pikku pentu mitä halusi.  (mä olen ihan varma, että tuon vanhemman lapsen ongelmat koulussa ja kaveripiirissä ovat osittain syytä tuosta, et sen piti aina antaa kaikki nuoremmalle periksi) Kun tulisi vuoro vaihtaa ohjainta, alkaa sama huuto ja tappelu, koska eihän toinen haluu lopettaa. Jumalaton kiljunta, jonka useimmiten päättyi siihen että Miehen Poika pukkasi nuorempaa ja siitähän tämä kiljukaula vasta huutamaan repesi. Silloin lähtee Mies ja karjuu Pojalle ja mun nuorimmalle  (jolla ei tähän ole osaa ei arpaa muuta, ku että on samassa huoneessa), että miks pitää kiusata pienintä ja miksei se saa pelata ja plaah plaah plaa. Mies tulee sänkyyn ja nukahtaa. Mä en saa enää nukuttua, joten jonkun ajan päästä nousen alan valmistaa aamupalaa. Olen syvän vitutuksen ja raivon vallassa ja ihan syystä. Näiden kanssa sai heittää hyvästit ihanille, lepposille vkl-aamuille, jolloin sai nukkua pitkään ja loikoilla, syödä aamupalaa mukavan tunnelman vallitessa. Kun pitkän kaavan mukaan tehty aamupala on valmis ja katan pöytää, nousee Mies, kuten aina. Näkee tietty heti, etten kovin hyvällä päällä ole. Mä en oikein osaa tunteitani peittää. Kaikki tulee pöytään. Miehen lapsilla on yksi juttu, joka mua yököttää ja jota en edes yrittänyt sietää: heillä ei ole minkäänlaisia ruokatapoja, _ei minkäänlaisia_ . Joten kun olen jo touhuistaan ja Miehen käytöksestä eritätin vittuuntunut, tuhahdan varmaan Pojan alkaessa massuttaa nakkejaan. Ikinähän en siitä sanonut, en todella! Mies on seurannut mun kireää ilmettä ja nyt tuon jälkeen karjaisee ja tönäsee nyrkillä mua olkapäähän: "Kuule, pitäskö sun lähtee pöydästä pois, ennen kun pilaat kaikkien päivän!" Jopa Miehen lapset, jopa tämä pienempi kitisijä, jäivät suu auki tuijottamaan, yhdellä pysähtyi haaarukka puolitiehen suuhun menossa. Mitä tein minä? Aloi itkemään (Mies ei huomannut, muut kyllä) ja nousin pöydästä "kyllä mä nousen pilaamasta toisten päivää". Menin sänkyyn. Kovin oli hiljaista pöydässä, Mies yritti puhua mutta toiset juuri ja juuri vastasivat. Jossain vaiheessa Mies kuuluikin kysyikin, että mikä kaikilla on. Tuossa olisi jo pitänyt alkaa epäillä Miehen narsistisia piirteitä. Taas junassa matkalla kotiin, pyytelin lapsiltani anteeksi käyttäytymistäni :/ Tuon(kin) tapauksen muistan loppuikäni mutta sitä en miten loppupäivä meni. Luultavasti lähdimme Miehen vanhimman lapsen peliin tai harjoituksiin ja "kaikki oli hyvin". 
 
Samanlaisia esimerkkejä on useita, joka kerralta kun aikanaan erillä asuessamme tapasimme sekä yhdessä asumisen ajalta. Alkavat suurinpiirtein samoin mutta päättyvät aina samoin. Tyttöä ei ojenneta eikä syytetä mistään, mut haukutaan. Tästä siis kyysinkin Mieheeltä, että kun ikinä ei Tyttöä ole ojennettu ja suurinpiirtein kaikki annettu periksi ja puolestana tehty, niin miten miten Mies yhtäkkiä pystyisi muuttumaan ja alkaa ottaa tätä ipanaa samanarvoisena muiden kanssa. Kuulemma yrittäisi. Yrittäminen vaaan ei riitä tässä tapauksessa, pitää muuttua. Jos meidän suhde alkaa paranemaan ja päästään siihen,e ttä lasten kanssa puhutaan asiat ja luodaan vihdoin meille säännöt niin siitä hetkestä, mieluummin jo aiemmin, pitää mun ja Miehen seisoa rinnakkain, olla samalla puolella toisiamme tukien. Tätä en pysty näkemään, en mitenkään :( Miehen pitäisi muuttua vaaleasta tummaksi, pitkästä lyhyeksi, yöstä päiväksi, rikkaasta köyhäksi jne, että tuo tilanne olisi mahdollinen. Ihme pitäisi siis tapahtua ja olisin kyllä todella onnellinen, jos tuo ihmem meitä kohtaisi!
 
Miehen ja sukunsa mielissä (siis tietenkin Miehen, äitinsä ja exänsä puhumana) tämä on niin, että mä olen yhtäkkiä vaan pilannut noiden elämän, yhtäkkiä päätin alkaa kohtelemaan Miehen nuorimmaista törkeästi. Ihan tuosta noin vaan ja ilman syytä! Siis karrikoiden: illalla nukkumaan mennessä tykkäsin Tytöstä, olin päivän touhunnut kanssaan, laittanut ruokaa, siivonnut, lukenut iltasadun, laittanut nukkumaan. Aamulla herään ja päätän tehdä kaikkien elämästä helevettiä. No, ehkä kaikki tajuaa sen, että noin se ei mennyt. Lyhyesti syyt tuohon a) Miehen käytös -Tyttö sai kaiken vinkumalla läpi, valheensa uskottiin, toisia syytettiin ja kiellettin aina vaikka Tyttö yksin olisi tehnyt jotain, mä en saanut lopulta enää kieltää Tyttöä ollenkaan enkä laittaa siivoomaan sotkujaan, en ainakaan laittaa jäähylle mitään, mitä ei kiinnostanut siivota, ex oli aina ykkönen ja hänelle sallittiin meidän asioihin puuttuminen, hänelle salllitiin luodä sääntöjä meille, miten meidän ja pentujensa pitää olla, ylipäätään kaikki oli aiona mun lasten ja mu syytä ja mut haukuttiin, Mies lisäksi petti ja lopetti sillä meidän seksielämän täysin mutta piti mut lastenvahtina tekojensa aikana b) Tytön oma käytös -käytti häpeilemättä hyväkseen tilannetta, jossa huomasi, että joku muu joutui syntipukiksi teoistaan, valehteli, vinkui, kitisi, itki joka asian mitä meillä tapahtui äitilleen puhelimessa ja Mies salli sen, ylipäätään tuo Tyttö on todella huonosti kasvatettu, c) Miehen ex -manipuloiva, vanha, ällöttävä akka (nätisti sanottuna), katkera erosta, roikkui Miehessä ja Mies hänessä, salaisia tapaamisia, yhteisiä töitä (ei, mulle ei todellakaan kerrota näistä mutta mulla on ihmisiä, jotain kertoo ja kyllähän Miehen käytös paljastaa), perhepäivien pito ehdotonta. Kun Tyttö on aina jyrännyt kaiken ohi, mulla vaan alkoi riittää. Tein kaiken sen hyväksi, tein kaiken Miehen hyväksi, kitisemättä ja mukisematta, en saanut takaisin mitään, en edes seksiä, joka on meidät yhteen tuonut ja jossa mua on kusettu 100-0, en saanut hyviä sanoja vain pahoja, en saanut minkäänlaista huomiota en mitään kiitosta edes siitä, että hoidin täysin pentunsa. Kun toisen kerran keräsin tän pennun tavarat pussiin ja laitoin pussin jäähylle, sitähän puitiin koko suvun kesken. Lopetin sit sen ja aloin itse siivomaan lellikin kamat. Jossain vaiheessa tein suuren virhjeen ja laitoin oman nuorimmaiseni tekeen tämän sotkujen siivouksen. Mitä teki Tyttö ja Poika, lällättivät vieressä (etenkin Poika!), että "sunpa pitää siivota, meidän ei tarvitse". Lapseni kyyneleet silmissä mutisten keräsi, minä kanssaan. Aloin kyllä hyvin pian sanomaan äääneen näiden pentujenkin kuulleen, että niin sun pitää oppia keräämään jälkesi, kaikille ei haluta opettaa ihmisten tapoja ja toisten ei tarvitse. Tuosta alkoi tämän lapseni alamäki noin niinkun henkisellä puolella. Kuukausien päästä aloin kuulla sättimistä tuota, miksen laita Tyttöä ja Poikaa siivomaaan. No, voi vittu! Silloin, kun laitoin se ei käynyt vaan tein väärin, kun en enää laita, kohtelen epäarvoisesti ja teen väärin. Miehen kanssa tyypillistä, sen pillin mukaan pitää toimia. Siinä vaan on se vaikeus, etten aina tiedä sen mielenliikkeitä, en tiedä koska pitäisi tehdä niin ja koska näin :( Noista Tytön jättämistä tavaroista on koitunut myös vaaarallisia tilanteita. Tytön kun ei tarvitse palauttaa mitään paikalleen eikä siivota niin huoneessaan on ollut saksia, liimaa jne. Teen työtä kotona ja kun näen vieraan puolitoista vuotiaan juoksevan Tytön lattialta löytyneet sakset aukianisena suussaan, se on vaarallinen tilanne. Se on, sanoo Mies siitä mitä tahansa! Näitä tapauksia on paljon. Tyttö myös varastaa, on jäänyt kiinni kaupasta varastamisestakin. Mutta on varastanut meiltäkin, lähinnä mun tavaroita ja meidän leluja. Mutta mitäs siinä, saahan hän kotiinsa viedä mitä haluaa :/ Joukossa oli vana muutama selalinen tavara, joilla on mulle tunnearvoa mm. pieni laukku, jonka olen saanut kaksivuotiaana :( Joten kun eräänä päivänä noin puolitoista vuotta sitten Tytön meille tullessaan sanoin hei ja sain kuulla siitä myöhemmin, miten vihaisena katsoin (minä muuten askartelin silloin sohvalla, eli nopeasti vaan silmät nostin Tyttöä kohti mutta katse muuten oli siinä kartongissa) Tyttöä ja murahdin vaan hein, päätin että se oli sitten muuten viimeinen sana tälle pennulle. Enää mua ei haukuta, miten puhun tälle! Tämä auttoi, muutama viikko meni aika hyvin ja tasaisesti. Kunnes eräänä päivänä: "Huomaaksä miten sä kohtelet Tyttöä, sitä vaivaa todella, mikset sä puhu sille, kyllä voit olla lapsellinen" Niin: kun puhuin haukuttiin, kun en puhu haukutaan. Ihan älytön tilanne! Nykyään sanon kyllä moi, kun tulee ja moi, kun lähtee koska oikeesti se alkoi olla jo naurettavaa, kun muille moikkaan mutta tälle yhdelle en. Tuosta ei onneksi Mieheltä ole tullut sanomista.
 
Nyt sitten olemme tilanteessa, jossa mulla ei ole lapsiinsa mitään välejä, en puhu heidän kanssaan, etenkään toisen kanssa mutta vältän Pojankin kanssa puhumista Miehen läsnäollessa, ettei tule sanomista siitä. Jo yhteen muutettaessamme olis pitänyt asioiden pentujensa suhteen muuttua. Viimeistään, kun välit meni lopullisesti, olisi siihen pitänyt puuttua. Mutta eihän sen yhden tekoihin puututa, ehei. Olen usein sanonut "ennen kun asiat menee liian pitkälle". Nyt sitten Mies nappas tuon lauseen. Asiat on kuulemma menneet liian pitkälle: kohtelen tuota kitinää niin törkeästi, olen syyttänyt äitiään ja rakasta exäänsä. Voih, ei ihme että kiehuttaa, kun rakas on saanut vähän kuulla totuuksia. Mutta siis nyt ollaan kuulemma liian pitkällä ja joko erotaan tai otetaan aikalisä. Eli kun Miehellä ei ole ollut munaa tehdä asioille ajoissa mitään, nyt on sitten ero edes tuon kitänätytön takia. Sopivaa käytöstä Miehelle, tällähän hän pääsee kaikesta puhumisesta ja sopimisesta ja Tyttönsä laittamisesta samalle viivalle muiden kanssa. Mies pakenee aina, ei hänestä ole vastuun ottajaksi. Jos oisin yhtään osannut ennustaa, en olisi ikinä tehnyt sen pennun kanssa mitään mitä olen tehnyt! Kun kerran törkeetä käytöstä on hänen kanssan piirtely, pelaaminen, värittely, askartelu, ruuan laitto, leipominen, shoppailu, kotona pitäminen ettei tarvitse mennä hoitoon ... kaikkea mahdollista olisin jättänyt tekemättä, jos olisin tiennyt mitä siitä seuraa muutaman vuoden päästä. Äitinsä kävi haukkumassa mut viime heinäkuussa, mies oli kuin pikkupoika ja seisoi äitinsä selän takana kompaten kaikkea mitä sanoi. Jos en olisi itkenyt, olisin nauranut. Samalla äitinsä teki ratkaisevan virheen, eli haukkui mun yhden lapsen, kun tämä on meidän kanssa niin paljon. Poika harrastaa samaa lajia kuin Mies ja kuljemme paljon yhdessä noissa piireissä. Avauduin myohemmin äitilleen, miksi meillä on niinkuin on. Jo tuona haukkumisen hetkenä kävi ilmi, etteihän tämä äiti oikeasti tiedäkään, miksi asiat on näin. Eihän Mies ollut kertonut, vaikka mulle on sanonut puhuneensa äitinsä kanssa! Laitoin tälle vielä sähköpostia (laitoin edelliseen blogiini kirjoittaman tekstin tästä tapahtuneesta) ja  ei tosiaan tiennyt, miksi meillä oli sellaista kun oli. Eli tämäkin mustavalkoisesti näki vain sen mitä oli, eikä edes miettinyt syit siihen. Mä kohtelen törkeästi Tyttöä, eihän siihen syitä ole :/ 
 
Laiton viime to myös Miehen exälle tekstarin, että Tyttö voi tulla tänne, mä häivyn täältä. Kirjotin muutamia muitakin totuuksia mm näin: " Se ei vaan voi mennä niin, et koko perheen pitää elää yhden manipuloivan exän ja kahden lapsen vaatimusten mukaan. " Noin se on meillä mennyt ja Miehenkin täytyy myöntää, että hyvin ei ole mennyt. Nyt Mies on tuohtunut, kun laitoin tälle tekstaria. Mutsa sen ällötyksen oli vaan vihdoin aika saada kuulla muutamasta asiasta. Ei kaduta pätkääkään muuta kun se, etten kirjoittanut enemmän.
 
Miehelle on tosi vaikeaa puhuminen. Puolitoista vuotta sitten, kun sain sen vihdoin käräytettyä pettämisestä, puhuimme kaksi viikkoa. No, minä kysyin mutta hän vastasi ja kertoi. Miehenkin mielestä se oli hyvää aikaa. Sitten se loppui. Muuten olemme puhuneet tosi vähän. Hää ei haluu eikä koe puhumista tärkeänä. Mutta voi tsiisus, miten exän kanssa puhuttiin ja jauhettiin samoja asioita :/ Ei ollut turhaa. Välillä sitten puhumme mutta koska se on niin harvinaista ja toiselle vierasta, aluksihan se menee täysin huutamiseksi ja Mies loukkaantuu. Tottakai, koska tapahtuma on vieras mutta tunteita herättävä, höyryt pitää päästellä ensin pois. Jos puhuminen olisi tasaisempaa ja säännöllisempää, se suijuis taatusti paremmin. Koskaan en ole saanut vastausta, miksi se puhuminen on vaikeaa, vaikka siitä tulee hyvä olo. Nyt sain! Mies: "Mä olen tämmöinen ihminen, joka ei puhu. Se on mulle luonnotonta." Jeps. Eikö käteen vetäminen tuntikauseja tietokoneella jonkun feikki-ihmisen kanssa fantasioiden ole luonnotonta? Varsinkin nyt, jos yritetään pelastaa tää suhde ja tehdä töitä sen eteen, puhuminen päivittäin olisi elinehto onnistumiselle. Mies ei halua. Joten en usko, että tämä suhde ikinä pelastuu :( Sanoin Miehellekin, että enää ei riitä, että hän on lopettanut pettämisen. Ei, koska sillä on jo vakavat seuraukset. 
 
Kun muutamia vuosia sitten muutimme yhteen, Mies sai musta täydellisen lapsenvahdin. Kun lapsensa olivat meillä, Mies oli töissä. Siis "töissä". Kyllähän siellä kädet limassa duunia painettiin mutta omiin töihinsä se ei liittynyt. Mies on siis yrittäjä ja siellä nuo pettämiset on tapahtuneet. Mä olin siis kotona lastemme kanssa. Oli paljon iltoja, että hain Miehen omat hoidosta ja latoin jo nukkumaankin ennen, kun tää tuli kotiin. Aina ei vastannut pennuilleen puhelimeenkaan. Mitäs väliä niiden hyvän yön toivotuksilla, kun oma nautinto netissä oli käsillä. Jos kerkes tulla ennen nukkumaanmenoa, ilta oli hurja ja kurja. Olin siis täysin vastuussa Miehenkin lapsista, tein heidän kanssaan kaiken. Myöhemmin sitten Mies perui lastensa meille tulemista "töiden" takia. Tällöin mun välit niihin pentuihin, lähinnä toiseen oli jo sellaiset, etten ollut niiden kanssa. Mutta se Miehen nautinto ja nettisessiot vetivät niin puoleensa, että kysytääs rakkaata exältä, pitäiskö lapset luonaan ylimääräistä. Pitihän se, kultainen ja joustava kun oli...  Musta se mitä Mies teki ja Mies itseasiassa oli samaa mieltä, oli alstensa laiminlyöntiä ja hylkäämistä. Olihan heillä kotona ihminen, josta tykkäsivät ja joka tykkäs heistä, etteivät olleet hylättyjä kuin isänsä osalta. Nyt Mies on sitä mieltä, että jos aletaaan rakentaa meidän suhdetta uudelleen ja tekemään sen eteen töitä niin, että ME tulalan ykkösinä, niin hän hylkää lapsensa. WTF?? Hänen mielestään olemme nyt niin piktällä, ettei hän enää hylkää lapsiaan. Eli suhde mun kanssa on toissijainen ja me ei olla taistelun arvoisia. Pääasia tämä Tyttö. Voi jeesusperkele, sanoinkin että toivottavasti tämä pentu osaa joskus arvostaa sitä, miten isänsä pompii sen halujen mukaa. Mies saneli ehdoksi suhteemme jatkumiselle sen,e ttä mun PITÄÄ puhua tuon Tytön kanssa, selvittää asiat -siten elämämme jatkuu. Tämä sanottiin lasittunein silmin, kirein kasvoin ja kovin sanoin. Mies on alistanut mua vuosia kaudet ja mä olen alentunut kynnysmatoksi. Psykiatrisella poliklinikalla viime keväänä sain eka kerran kirjattuna "Mies on hylännyt mut vuosikausien ajaksi sekä fyysisesti että psyykkisesti". Kun masennus oli jo vallannut kroppani, en mä oikein voinut mitään tehdä. Ottaa paskan vastaan. Miehellä on narsistisia piirteitä paljonkin, ei ole empatiakykyä eikä sovittelumieltä. Sain taas kuulla, että miten hän voi muiden kanssa puhua ja että kyllä hän tuiskii muillekin, ei vain mulle. Totta, Mies puhuu muillekin rumasti mutta hän puhuu myös normaalilla äänellä, mitä mun kanssa ei tee. Eli olen itse syyllinen siihen, ettei mun kanssa puhuta.
 
Kävi miten kävi, se on varmaa, että tuo pentu ei enää mene minkään edelle. Siihen en alistu, en yhtään! Jos Mies ei kerran halua tehdä töitä meidän suhteen eteen, olkoot tekemättä. Jos ei ole valmis ottamana huomioon mua eikä laittamaan meitä kerrankin etusijalle kaikessa, ei tätä suhdetta ole tarkoitettu jatkettavaksi. Sen oliis pitänyt toki tajuta aiemminkin mutta jokin tässä on mua pidellyt... Ja ei, mun tunteet tuota ihmistä kohtaan eivät ole kuolleet, vähentyneet kyllä.