Kerroin eilen Miehelle, että pääsen katsomaan asuntoa, joka on tilanteeseen nähden hyvä. Siis mikään ei ole oikeasti hyvä, mutta jos tuolle tielle pakko on lähteä, tämä oli ensimmäinen jota voisi ajatella. Kysyin vaan vielä Mieheltä, että olenhan ymmärtänyt oikein, että hän ei halua yrittää tätä enää. Väärin ymmärsin kuulemma. Höh :/ Voi, kun se puhuisi, tiedä mitä tästä olisi tullut. Ja voikun se olisi lähelläkin ja voi kun se naisikin. Mies sanoi, että onhan hän yrittänyt, että hänhän se on joka on pitänyt lähellä ja pussaillut. Myönsin, että totta, parina päivänä teki niin ja se tuntui hyvälle. Yks yö nukuttiin "niinkuin ennen" ja sen yön nukuin todella hyvin. Muuten en joko nuku tai sitten heräilen koko ajan. Sanoin myös, että ei se oikein riitä, että kerran tällöin toisen tuolloin ollaan lähekkäin, muu aika sitten on mitä on. Esim. eilen ei tosiaan oltu lähekkäin. Illalla sängyssä Mies kysyi kyllä siitä asunnosta. Onneks mulla oli takana erittäin hyvä terapiakäynti ja tieto ihanasta tulevasta viikonlopusta, joten en siihen äänen pirteyteen masentunut. 
 
Olin eilen terapiassa ja oli niin paljon antava käynti takana, että olo on vieläkin melkeinpä rento. Astuin sisään ja terppa kysyi, että olenko vielä kipeä (olin viimeksi kovassa flunssassa) vai onko sattunut jotain akuuttia. Olin kuulemma kurjan näköinen. Sanoin niinkuin viime aikana etenkin on tuntunut, että mulla on niin hylätty tunne, ettei koskaan ole ollut ja en meinaa kestää enää millään. Viimeiset puolitoista viikkoa ollaan oltu aika pohjalla. Taas -siltä on tuntunut ennenkin ja taas tuntuu, ettei tämän kylmemmäksi voi enää muuttua. 
 
Miehen exästä ja tytöstä olen ohimennen puhunut tuolla, enempää ei olla vielä keretty, koska Miehen pettäminen on ollut ykkösjuttu. Ja puhumattomuus. Ne on kuitenkin isoja juttuja, joiden takia olen masentunut ja joiden takia elämä on perseellään.
 
Kerroin edellis perjantain juttelusta ja siitä mihin se päättyi "vaihtoehdot on, että korjaat välisi Tytön kanssa ja jatketaan, muuten erotaan". Terapeutti valahti valkoiseksi ja "järkyttyi", miten tuollaisen ehdon voi antaa, tuollaisessa tilanteessa, "tuohan on vakavaa vallankäyttöä". Piiloutuuko Mies jonkun muun asian taakse laittamalla tyttönsä ehdoksi? Miksi Tyttö on ykkösasemassa? Onko se aina ollut niin? Millainen vanhempi Mies on? Siinä muutama terpan kysymys. 
 
Terapeutin sanoin, ei Mies voi laittaa meidän parisuhteen ollessa kyseessä yhtä lasta kaiken edelle. Sellainen suhde ei tule ikinä onnistumaan, jossa oma/omat lapset korotetaan kaikkien muiden yläpuolelle. Jos ollaan erotilanteessa, joka johtuu jostain parisuhdetilanteesta, silloin ei ykköseksi voi nostaa ketään muuta kun sen oman puolison sekä aikuisten välisen parisuhteen. Sitä tärkeämpää ei olekaan, jos yhdessä ollaan. " Vanhempien välinen suhde on perheen kivijalka", sanoi tämä. Miten monesti olen sitä Miehelle sanonut? "Kaikki" ammattilaisetkin sanovat samaa eikä tarvi olla edes ammattilainen tajutakseen, että niinhän se on. Kun se kivijalka sortuu, sortuu kaikki. Meille ei sitä kivijalkaa edes muurattu, heiteltiin vaan laastia sinne sun tänne niin ekan tuulen tullessa, talo romahti. Puhuimme tuosta Tytöstä ja Miehestä paljon ja olen niin tyytyväinen siitä, sillä terapeutti sanoi aivan samoja asioita kuin minä Miehelle monet kerrat, kuin edellinen terapeuttimme sanoi Miehelle monet kerrat, kuin mitä minä olen kirjoitellut monet kerrat. On vähän kuin olisi saanut synnipäästön asiasta, jossa on tiennyt toimineensa oikein mutta jossain vaiheessa jo epäillyt, kun on saanut niin monet haukut osakseen eri tahoilta. Mutta vähän sama kuin Miehen muissakin syytöksissä -tiettyyn rajaan asti elin kynnysmattona ja uskoin mitä sanoi. Samassa yhteydessä terapeutti kysyi Miehen vanhemmuudesta, että miten vahva vanhempi Mies on? Vanhemmuus hukassa, ollut niin kauan kuin minä olen tuntenut Miehen. Tyttönsä pyöritti/pyörittää kaikkea. Kerroin monta esimerkkiä, miten tyttö vinkumisellään on saanut kaiken. Mies on itsekin myöntänyt esim. siivouksessa, että oli helpompi siivota itse kuin sanoa monta kertaa ja kuunnella sitä vinkumista. Onko se vanhemman tehtävä tehdä kaikki lapsen puolesta tai antaa tälle kaikki periksi? Tai kun huoneessa alkaa tämä tyttö huutaa (= itkunsekaista ulinaa, ei oikeaa itkua), mitä silloin tehdään. Rynnätäänkö syyttämään muita mitä tekivät tytölle vai selvitetäänkö tilanne? Itse kun aikanaan olin paljon näiden lastemme kanssa, pyrin näkemään aina kaksi sekuntia tilanteen edelle, eli ipanat olivat koko ajan silmieni tai ainakin korvieni alla, yllätyksiä eikä syyttelyä tullut. Kun näin tilanteen, isin lellikin oli turha vinkua ja valehdella mitä oli tapahtunut, koska tiesin. Yleensähän se "syyllinen" oli tämä sama -teki/otti jotain mitä ei saanut, isosisarensa otti pois tai löi ja/tai pukkasi, tämä alkoi huutamaan ja siihen kohtaan puututtiin. Tytön on ana pitänyt mennä nukkumaan tiettyyn aikaan, koska tarvii paljon unta ja sillä iltatoimet kestää sairaan kauan. Viikko sitten Mies sanoi, että nyt pesule ja nukkumaan. Tyttö vinkui, että ei vielä, äitin luona saa valvoa aina kymmeneen. Jaa, sanoi Mies. Sen jäökeen on Tyttö valvonut täälläkin ollessaan kymmeneen. Kaksi asiaa tuosta: Tyttö päätti ja Mies mukisematta hyväksyi ja jos on totta (epäilen kyllä, koska ei kaikista luotettavin tuo tyttö ole), että äitillä valvotaan kymmeneen nii mitä vittua sen pitää olla täälläkin niin. Tämä on kaikessa äitillä tehään näin, isälläki pitää. Ku isä ei laita rajoja eikä sano mitään vaan tekee niinkuin äiti ja pentunsa haluavat.
 
Muistin terapiassa yhden esimerkin vuosien takaa, joka kertoi niin paljon myös mun voimattomuudesta ja alistuneisuudesta. Lähdimme koko perhe talvilomalle laskettelukeskukseen. Minä tulin lasteni kanssa junalla, josta Mies ja lapsensa meidät hakivat. Mentiin autoon, keskimmäiseni istui Miehen tytön viereen. Lattialla oli pieni tyyny, lapseni otti sen syliinsä, nojasi siihen. Lähdettiin liikkeelle, juteltiin, kaikki silleen hyvin. Vartin päästä Tyttö huomasi, että tyyny oli keskimmäiselläni. Hän kiskaisi sen itselleen mutta lapseni ei antanut, koska se oli olllut hänellä koko ajan. Tyttö huomasi tyynyn vasta nyt. Alkoi ihan jumalattoman hirveä huuto "se tyyny oli mulla, isiiiiiiii *keskimmäinen* ei anna mulle tyynyä, se oli mulla, mun pitää saada se, se on muuuun". Mä istuin siis näitä vastapäätä, näin joka hetken ja sekunnin. Mitä tekee Mies, kysyykö mikä siellä on, kysyykö tytöltä oliko tyyny varmasti hänellä, kysyykö lapseltani ottiko hän sen, kysyykö multa, mitä tapahtui vai sanooko kenties ettei hän nähnyt tilannetta, ei voi siis sanoa mitään? No, ei mitään noista normaalitavoista tuollaisessa tilanteessa. Mies karjaisee: "*keskimmäinen* anna nyt vittu se tyyny sille Tytölle, että lopettaa tuon huutamisen, onko sitä aina pakko kiusata, se on vielä pieni". WTF?? Lapseni antaa tyynyn, alkaa itkemään ja tuijottaa mua suoraan silmiin. Mitä teen minä -itken minäkin ja sanoin hiljaa anteeksi, puhutaan myöhemmin. Puhuimme ja pyysin uudelleen anteeksi, etten voinut puuttua siihen. Tyttöä mulkaisin pahasti, hän vain nauroi. Tyttö sai tyynynsä, joka ei ollut kiinnostanut aiemmin yhtään eikä muuten kiinnostanut kun kaksi sekuntia tahtonsa läpisaamisen jälkeen. Lapseni ei puhunut Tytölle loppumatkalla mitään, vaikka tämä yritti vaikka mitä. Enkä minä. Mieshän ei huomannut mitään väärää -lellikkinsä vinkui ja sai sillä tahtonsa läpi. Normisetti. Monesti tähän kuuluis vielä sekin (en muista oliko tuolloin), että kaikki ovat hiljaa ja vaivautuneita ja hetken kuluttua Mies kysyy, että mikä kaikilla on. Terapeutti sanoi tuostakin, että on mulla ollut rankkaa ja se oli kyllä nappisanoitus. Nyt en voi tajuta, miten olen alistunut Miehen kynnysmatoksi :( Tuossakin tilanteessa ajattelin, etten voi taaskaan sanoa mitään, sillä sillä olisi merkattu koko tuleva viikko. Vastaavia esimerkkejä olisi niin paljon kuin jaksaa kirjoittaa. Aina sama kaava, vaikka juttu muuttuukin.
Jokainenhan sen tietää, että yhtä lasta ei voi nostaa kaiken muun yläpuolelle, ei toisen lasten edelle, ei muiden ihmisten edelle. Niin ei voi tehdä omien lastenkaan kanssa. Kaikki on oltava samanarvoisia. Mieskin sanoi, että näin pitää olla ja siihen pyrkiä. Eli että mun pitäisi nyt "selvittää välini" Tytön kanssa ja sitten joskus alettais hoitaa meidän suhdetta ja sitten puhuttais kaikkien lasten kanssa ja luotaisiin ne meidän säännöt (millä sinänsä ei enää enää kummemin mitään pelasteta, sillä penskat on kaikki jo isoja (jopa tää kitinä vaikka sitä ihan vauvana pidetäänkin)). Näin. Mutta miten Mies, jos ei oo pystynyt tasa-arvoon ja samanarvoisuuteen tähänkään asti, pystyisi sitten. Saamalla tahtonsa läpi nyt ja saamalla mut taas alistumaan tahtoonsa? En usko, ikävä kyllä. Mä en usko, että tyo yks pentu tulee ikinä olemaan sille samanrvoinen kuin muut. Miten Mies pystyisi puhumaan, käsittelemään sen väärää käytöstä sekä itsessään että suhteesssa muihin? Kysyin tuota terpaltakin ja hän sanoi, että jotkut pystyvät, jos sitoutuvat siihen perheeseen ja laittavat sen ensisijalle elämässään ja tekevät töitä sen eteen. Ihmiset voivat muuttua, jos haluavat! Hänelläkin on ollut asiakkaana uusperheitä, jossa isoja ongelmia, yleeensä juuri toisen exän takia. Vaatii vaan asioiden priodisoimista ja paneutumista todella sen oman perheen hyvinvointiin. Tätä meillä ei ole :( 
 
Kerroin myös miten tuon tiimoilta Miehen äiti kävi mut haukkumassa kesällä. Kuten jokainen tietää, hänen olisi itsekin pitänyt tajuta, et niin ei voi tehdä! Miehen olisi pitänyt olla mun puolella tuossa tilanteessa. Kun kerroin mitä mussa aiheutti tuo käynti ja miltä se mussa tuntui, terapeutti otti mua kädestä kiinni ja silloin mä purskahdin itkuun. Sanoinkin, että noin pieni ele mutta se että joku ymmärtää ja joku lohduttaa ja joku hoivaa tuon eleen verran eikä vai syytä tai sano, että olen ansainnut kaiken, oli melkein sietämätöntä. En ole tottunut sellaiseen ja siksi se tuntui niin hyvälle ja siksi en kestänyt sitä. En ole tottunut, että musta huolehditaan tai että joku seisoo mun rinalla :( Tuosta pääsimmekin puhumaan Miehen äitistä ja suhteestaan poikaansa. Terppa kysyi, miten siellä on ratkottu ristiriitatilanteeet. En muuten tiiä mutta epäilyjä on. Niistä kulisseista sanoin jo kesällä Miehen äitille ja olen kirjottanut blogiinikin niistä, että niitä siinä perheessä on ylläpidetty. Ulospäin pitää näyttää hyvältä, sama mitä sisällä tapahtuu. Tuotahan se Mieskin haluisi :( Onko sellainen sitten elämää? Musta ei ole ja siitä olenkin saanut tarpeekseni. 
 
Sitä en tiedä mitä Mies on mun ammatista ja musta aiemmin ajatellut mutta nyt, kun äitinsä haukkui mut ammattitaidottomaksi ja exänsä myös, olen saanut Mieheltäkin kuulla saman pariinkin kertaan. Yritän ajatella, että työstäni palautteen saan esimieheltä ja asiakkailtani ja se on aivan erilaista kuin nuo haukut ja ne on ne millä on merkitystä ja minkä vuoksi ja minkä eteen työskentelen. Mutta silti, jos mun läheinen sanoo noin, ei se voi olla satuttamatta :( En mäkään hauku Miehen työtä tai työntekoa, ei tulis mieleenikään. Tuosta terapeutti sanoi, että anna niiden puhua, jos itse tiedät, ettei asia niin ole. Jotainhan ne sillä kertovat, omaa epävarmuuttaan kasvattajina luultavasti. Nin mäkin joskus olen ajatellut. Että jos mä en anna Tytön pompottaa itseäni niinkuin se on antanut pompottaa muita, mut leimataan ammattitaidottomaksi omalla alallani? Jotenkin ristiriitaista ja rivien välistä luetaan kyllä jotain ihan muuta. Kun aikanaan olin vastuussa tuosta pennusta todella paljon ja illat vietin kanssaan,e ttä Mies sai viettää iltaaansa nettipanojensa kanssa, silloin tuolla pennulla oli rajat. Ja siksi meillä ei ollutkaan ongelmia. Etenkin tuo Tyttö on sellainen joka oli pienestä tarvinnut tiukat rajat esim. turvallisuuden tunteen takia. Se haki jo parivuotiaana huomiota negatiivisella käytöksellä. Ei ole pitkä aika, kun kuulin sanovan isolle sisarukselleen, että siksi mä vingunkin, että saan mitä haluan (tytöllä oli jotain toisen omaa ja tämä toinen halusi sen ja kun repi sitä tytöltä, tämä aloitti sen jumalattoman vinkumisen "lopetatko tuon itkemisne, jos saat se") Ne räjähti käsiin, kun Mies alkoikin yhtäkkiä kuukausien jälkeen viettää iltoja meidän kanssamme. Tuli siihen omien ehtojensa kanssa, vaikka meille oli jo luotu ja asettunut hyvät elot. Ei tuolloin puhutttu mun ammattitaidottomuudesta tai muusta. Nyt puhutaan, että kyllä, sais katsoa peiliin yks jos toinenkin ihminen. Siitä, etten enää puhu tuolle Tytölle mitään, terapeutti sanoi, ettei fiksuin ratkaisu mutta puhuttuamme ymmärsi kyllä pontin, miksi niin on. Siinä tilanteessa en kokenut olevan muuta vaihtoehtoa. En kestänyt enää sitä nälvimisen ja arvostelun, haukun kohteena olemista, mitä Mieheltä sain osakseni. Sittenhän se helpotti paljon, kun suljin tuon Tytön pois kokonaan. Kunnes yhtäkkiä räjähti uudellen ja nyt uuden ongelman kanssa -ku sä et puhu sille. Niin, ku puhuin, ei hyvä, ku en puhu, ei hyvä. Vois prkl päättää, mitä sitä haluaa, saako puhuu vai eikö saa puhuu!! Kaikki puhuminen ja puhumattomuus pyörii tuon pennun ympärillä ja Mies mukana.
Terapeutti on ennenkin sanonut,e ttä mä olen vahva persoona. Nyt sanoi että mulla on todella hyvä ja voimakas intenditeetti. Siitä olen samaa mieltä. Vaikka olen itseni hukannut tänne sairauden alle, kyllä se siellä jossain edelleen on. Itsellekin aika ristiriitaista, koska tavallaan tiedän mitä haluan mutta sitetn kuitenkin olen mitä olen. Oman persoonallisuuden muutos on vaikea kestää välillä. Ja kun alan miettiä syitä siihen, ei voi kuin ihmetellä menneitä vuosia. Miten jouduin tähän? Miten sallin kaiken tämän? Joskus Mies tykkäsi musta ja siitä mitä olen. Miksi se yhtäkkiä ei ollutkaan enää hyvä? Itse oli jo syvällä nettiseksin maailmassa, ei huomannut että eniten muuttui hän, eniten muuttui Miehen persoonallisuus ja siinä samalla muuttui sitten muut. Musta se on tosi surullistamiten Miehen persoonallisuus on muuttunut, eikä parempaaan suuntaan. Tokihan tuollainen elämä muuttaa ihmistä, se on selvää.
 
Masentunut ihminen mielletään usein sellaiseksi, ettei halua puhua eikä halua ketään lähelleen. Monesti masennusperheessä se masentunut työntää puolisoaan kauemmaksi eikä halua kertoa ajatuksistaan. Meillä on totisesti toisin. Sanoinkin terpalle, että välillä mietin, että olenko edes masentunut vai onko mulla joku muu häiriö, koska tarvitsen muutenkin paljon läheisyyttä mutta nyt entistä enemmän. Eikä mulle riitä se että käyn terapiassa puhumassa, haluaisin jakaa paljon enemmän Miehen kanssa. Meillä se on Mies joka työntää kauemmas, ei halua olla lähellä eikä ainakaan puhua. Roolit yleisen käsityksen mukaan väärinpäin. Ehkä tämä on siksikin mulle niin vaikeaa? Ja se,e ttä tiedän miten paljon tukea masentunut tarvitsisi puolisoltaan, perheeltään parantuakseen, mutta mä en saa yhtään mitään, päinvastoin. Sekin tuntuu pahalle. Ylipäätään se, ettei musta välitetä ei auta mun parantumisessa ollenkaan. Siksi olisi parmepi olla kokonaan yksin, omass akodiss atotaalisen yksin lasteni kanssa, että pystyisin parantumaan. Ei helppo tie sekään aj tulen todella vajoamaan syvälle, kun niin käy, mutta siitä sitte joskus ylöspäin..
 
Miehen rakkaasta exästä annoin tulla täyden laidallisen. Terapeutti sanoi törmänneensä vastaaviin tapauksiin mutta sanoi, että Mies on kyllä tosi tiukasti kiinni exässään edelleen. Miksi? Aika samoja ajatuksia heitti, mitä mäkin olen miettinyt, sanonut, kirjoittanut. Kokeeko Mies edelleen syyllisyyttä erostaan ja siksi hyvittelee sitä edelleenkin? Mutta varsinkin ekat vuodet. Miehen mielestä exällä piti olla kaikki hyvin, piti tehdä kaikki että tällä on hyvä mieli ja elämä alkaa heti rullaamaan, Mies maksoi kaikki exän kulut (no, puhelinmaksua ei luvannut maksaa, siitä uhosi mutta sitten antoi ison summan rahaa viikottain, kävi niiden kanssa kaupassa jne. Tällä ihmisellä oli vakityö ja vanhempansa jotka antoivat nekin rahaa!), passasi, hyysäsi, rakasti, suojeli, kuunteli, antoi aikaa..... kenen kustannuksella? Mun, mut sysättiin aina sivuun. Mies ei tajunnut eikä tajua vieläkään, että samalla kun halasi exäänsä, potkaisi mut kauemmaksi. Kun mulle sanottiin kuukausia erostaan, että nyt mennään exän ehdoilla ja mä en voi sille mitään ...mä en tosiaan voinut mitään, sairastuin. Kun kauppaan mnnessä, piti soittaa exälle, missä ovat mitä tekevät, ettei vaan törmätä kaupass aja ex näe Miestä _toisen_ kanssa. Silti rakastin Miestä ja hetket kanssaan olivat hyviä :/ Kun mua vielä puolitoista vuotta erilleen muutostaan piiloteltiin kavereiltaan (jotka kaikki tiesi meistä ja jotka olin kaikki nähnytkin), ettei exälle tule paha mieli ...mulle tuli paha mieli ja sairastuin. Kun kaikki exän mieliteot annettiin periksi ja sen annettiin manipuloida meidän perheettä jo ennen kuin asuimme yhdessä, mitä siitä seurasi ...siitä seurasi tämä nykytilanne ja mm. mun katkenneet välit tyttöönsä. Kun olimme ravintolassa syömässä ja ex soitti ja halusi puhua, mitä teki Mies ...hän puhui siinä pöydässä rakkaan kanssa. Viis muista ja siitä,e ttä mä pahoitin mieleni ja puhelun jälkeinen aika oli yhtä helevettiä. Mulle karjaistiin vaan siinä kaikkien kuullen, että mikä vittu sulla on. Mikähän :( Miksi Mies ei pääse tuosta ihmisestä yli? Tai miksei halua päästä? Sanoo, ettei se kuulu meidän perheeseen ja juuri eilen sanoi, ettei ymmärrä, miksi hänen pitäisi valita se tai minä, koska se ei ole mitään. Jos joku ei ole mitään, se ei aiheuta ongelmia eikä sen seuraan hakeudu mitättömimmistäkin syistä, ei järkkäile salaisia tapaamisia, ei puheluita joita pitä puhuu kun mä en kuule. Jos joku ei ole mitään, sen eteen ei tee mitään, vaan sitä pitää normi-ihmisenä, vähän kuin hyvän-päivän-tuttu -naapuria. Enkä edes tiedä miksi kaikki on noin: exänsä on vanhan sanonnan mukaan ruma, vanha ja lihava ..ei siis mitään ulkoisia seikkoja ole tuossa vaikuttamassa. Kohta eläkeikää lähestyvä, pönöttynyt ihminen. Terapeutti esitti hyvän kysymyksen, jota olen minäkin joskus miettinyt -onko tuo Miehelle jonkinlainen äitihahmo? Mulla on tässä taustalla se, että tiedän aika paljon tuosta ihmisestä niiden yhdessä oloajalta, silloin Mies kertoi paljon sen teoista, sanoista. Olin aika järkyttynyt monet kerrat -miten tuollainen ihminen voi olla olemassa, miten Mies voi olla sen kanssa?? 
 
Puhuin myös siitä, miten kaikki asiat meillä, jos Tyttö itkee tai pahoittaa isälleen mielen tai aikanaan jos mä tein hirveitä tekoja ja otin jonkun tavaran pois kun ei siivonnut tai ihan mikä tahansa pikkujuttukin, kaikki soiteettiin heti exälle. Tia siis pennut itse soittivat äitilleen ja itkivät kaikki sille. Musta tuo on ollut yks järkyttävimmistä asioista, mihin tässä yhtälössä on törmätty. Miehen mielestä se on ollut ok, koska se on niiden äiti. Joo, ikävä kyllä on ja sen huomaa noista lapsista mutta se EI ole meidän perheenjäsen, joten sille ei kuuku vittuakaan meidän asiat. Eikä sillä ainakaan olisi pitänyt olla pienintäkään sananvaltaa mihinkään asiaan! Terapeutti oli samaa mieltä ja mietti entistä koemmin Miehen motivaatiota. Jos Mies olisi ollut mies, vanhempi ja meidän perhettä ykkösenä pitävä, hän ei olisi ikinä saanut sallia tuota. Ei koskaan. Eikä varsinkaan silloin, kun sinne puhelimeen valehdeltiin asioita musta. Mutta mitä teki Mies, hän haukkui mut siinä samalla. Yhden tapuksen muistan,e ttä se selvitettiin, koska mua raivostutti ja vitutti niin paljon, että menin siihen tilanteeseen (Mies siis leperteli tämän exänsä kanss apuhekimessa, tyttö itkee vierellä valehtleunsa jälkeen) ja sanoin Tytölle, että kerropas nyt, mitä mä olen sulta ottanut. Joutui pitkin hampain myöntämään, etten mitään, hän valehteli -tämän kuuli tämä ällötys puhelimessa ja Mies siinä vierellä. Ainut kerta, kun joku on selvitetty, silloin sain jonkun rohkeuspuuskan ja kaiken  haukkumisen uhallakin pyysin selvitystä. Jälkeenpäin Mies kohautti vain olkiaan, ettei hän tiennyt Tytön valehtelevan. Olisko pitänyt joskus kuunnella ja etenkin uskoa mua? Mä en halunnut sille pennulle mitään pahaa enkä ole koskaan valehdellut tekojaan :( Tuli mieleen toinenkin juttu, kerroin tänkin terpalle. Tyttö pyysi isältään piirustuspaperia, isänsä kehotti pyytämään multa. Pyysi ja mä sanoin, että sullahan on hyllylläsi omia (samanlaisia kuin mulla mitä työssäni tarvitsen), ota sieltä, mä en halua nyt mitään sanomista jos annan omiani, sopiiko näin. Tyttö sanoi ihan iloisesti ok. Meni isänsä luokse toiseen huoneeseen, isänsä kysyi, mitä sä itket. Tyttö kertoi krokotiilinkyyneleet silmissään koko kroppa täristen, että mä olin sanonut, että ne on mun papereita ja sä et niitä saa käyttää, hae omia papereita. Tuota en heti kuullut vaan hetken kuluttua Mies tulee silmät leiskuen, hampaita narskutellen, huulet tiukkana mua kohti raivoten. En sanonut mitään mutta aloin (tietenkin..) itkemään. No, sain kuulla kunniani koska olen niin paska. Lähdettiin siitä kaikki seitsemän kohta yhden poikani peliä katsomaan muutaman kilometrin päähän. Hetken ajettuamme Mies tiuskaisee mulle jotain aiheesta, en muista mitä. Olin että mitä, mitä mä olen sanonut? Sä olet kieltänyt Tytöltä sun papereiden ottamisen, koska ne on vana sun työhön. WTF?? Karjaisin täysii, että tämä auto pysähtyy nyt ja tämä asia selvitetään tai mä hyppään pois kyytistä. Olin avaamassa ovea, kun pysäytti bussipysäkille. Kaikki lapset oli takapenkillä. Käännyin ja sanoin Tytölle, että kerropas isälle, mitä mä vastasin sulle, kun pyysit papereita. Tämä nikottelee hetken ja sanoo sitten juuri sanasta sanaan mitä olin vastannut. Mies tuijottaa mua "en mä voinut tietää". Tyttö myöntää valehdellensa ja pyytää anteeksi (sen se osaa kyllä tehäd, onneksi ja ihme!). Sanon, tai varmaan karjun ja raivoon tai jotain muuta aikusmaista, Miehelle,e ttä oliko vähän aiheetonta sun raivo ja syyttely mua kohtaan, sun lapses valehteli. No, kun ei hän voinut tietää, että se valehteli. Eipä mutta eipä vaivautunut selvittämään munkaan kanssa tilannetta :( Aina tämä, että mitä se pentu sanoo, se on totuus, viis oikeasta totuudesta. Mä olen aina saanut raivon ja haukun osakseni. On monia, monia samanlaisia tilanteita ...selvittämättömiä, joista Tyttö on päässyt hymy huulilla läpi.
 
Terapia-istunto oli todella, todella hyvä. Sain puhua ensimmäistä kertaa kunnolla tuosta tytöstä ja exästä, jollekin joka kuunteli ja joka ymmärsi ja joka ei syytellyt. Oli niin vapautunut olo sen jälkeen. Tiedänhän mä, että en ole ansainnut kaikkea paskaa mitä olen noiden taholta silmillenisaanut mutta silti olen välillä uskonut, että antaa tulla vaan, ole ansainnut kaiken. En tiedä, miten näin huono ihminen on vonut saada jotain noin upeaa osakseen, kun tuon terapeutin?? Onko kohtalolla mulle kuutenkin jotain hyvää varattuna vai onko tämäkin joku kohtalon ivallinen potku, joka kohta viedään pois.
 
Mä en usko, että Mies ikinä tulee ymmärtään. Toivoisin, ettäse päivä olisi tullut, että ymmärtäisi mitä on tehnyt netissä ja exänsä kanssa, että ne on asiat, jotka on teh eet nykypäivästä tällaisen kuin se on. Jos Mies itsekään ei ole tyytyväinen, miksei se _oikeesti_ ala muuttumaan. Ei sitä muutosta tule, jos ei sitä itse tee. Jäädessään kolmisin lastensa kanssa, ei niiden elämä tule helpottumaan niin paljon kuin Mies luulee. Mitä ne tekee iltaisin, kun ei ole mun lapsia kavereina? Nytkin ovat aina yhdesäs huoneessa kaikki.Tyttö jopa silloinkin, kun mä en ole kotona, eli siinäkin mulle suuri ristiriita, miten se ei voi tulla tänne kun mä olen täällä. Sitten kun olen poissa, ei se kuitenkaan isänsä kyljessä puske koko aikaa. Niin paljon selvittämättömiä asioita ja puhumattomia juttuja :( Silti, edelleen, olisin valmis aloittamaan työn teon tän suhteen eteen jos Mies sitoutuisi siihen 100%. Minä ykköseksi, exänsä voisi haudata.