Laitoin edellisen tekstin Miehelle, Mies luki sen ilmeisesti heti, sillä sain tekstarin: "Täytyy myöntää että kyllä tossa sait joitain asioita kääntymään ihan uskomattomasti:( "
 
Luin tekstin ja mietin: mitähän mä käänsin? Se nyt on selvää, ettei Mies sellasta sanoa. Se voi heittää vaikka millasen lauseen ilmoille selittämättä. Kirjoitin siitä miten tyttönsä saa kaiken eikä sen tarvii tehdä mitään. Totta molemmat. Raha-asiat käänsin kyllä kysymättä tai ilmoitamatta niin, että ollaan vähän samalla viivalla.
 
Olen menneinä vuosina moneenkin kertaan ehdotellut eri ratkaisuja mutta ei, Mies maksaa laina ei muuta ja se on sille hyvä. Mulla ei oo aina edes ruokaan rahaa, koska kaikki menee laskuihin. Ei mee elarit eikä lapsilisät meillä lasteni hyväksi. Mutta luottokortti laulaa ja luottoraja paukkuu :( Olen aiemminkin ihmetellyt samaa, että miksi parisuhteessa olevat ihmiset riitelevät rahasta, yhteistähän se. En oikeasti ole tajunnut tuota ennen Miestä. Nyt tajuan :/ Iloitsin vanhimman lapseni ja tyttöystävänsä täällä olemisesta. Surin jälleen tätä suhdetta ja mihin tämä meni ja miten päättyi. Kärsin puhumattomuudesta, seksittömyydestä, läheisyyden puutteesta. En löytänyt mitään, mitä oliisn kääntänyt päälaelleen. Sitä paitsi, mun tunteet on mun tunteita, mun kokemukset on mun kokemuksia. Vaikken näitä kokemuksia olisi millään muota halunnut, mutta olen joutunut niihin osallisiksi. Joten saan olla pahoilla mielin ja saan kirjoittaa sitä jos haluun. Vaikken sano mutta enää en anna Miehen dumata multa _mun ajatuksia. Mun parantumiseen kuulu, että puran ne ajatukset ja tunteet pois, teen tiolaa paremmille, uusille tunteille. Sii
hen menee toki vuosia aikaa mutta niin se paraneminen tapahtuu. Jos ei sitä saa tehdä Miehen kanssa, se tehdään sitten muiden kanssa. Kunpa Mies vaan joskus selittäisi sanomisiaan, ei tarvitsisi arvailla aina.
 
Vastasin: "Ei olisi tarvinnut lukea eikä sanoa mitään, ku et muutenkaan sano mitään"
Mies: "Ei sua oo kuule ollut helppo lähestyä viikonloppuna ja oon muuten nukkunut kyllä sun vieressä yöt. "
 
Totta, samassa sängyssä ollaan nukuttu. En sitä ole kieltänytkään mutta se on eri asia kuin olla vieressä. Ja olen kyllä läheisyyden puutteella tarkoittanut koko yhdessä oloa, tv:n katsomista jne. No, eilen illalla Mies tuli samalla sohvalle :-O Ja sänkyynkin viereen ja mä onneton olen taas nukkunut paremmin kuin aikoihin. Nautin mutta mietin, miksi? Eilen teki myös jotain vallan ihmeellistä, ilmoitti ettei pentunsa tule tänne :-O Kysyinkin, että mulleko oli tarkoitus ilmoittaa. Juu-u. Olisipa tehnyt tuota muutamia vuosia sitten, niin olisin ollut edes jonkinarvoinen tässä yhtälössä. Mutta ei, eihän mulle tarvii imoitella mitään. Jossian kohdin pohjalla ollessani, uskoin itsekin tuota,e ttä niin, miksi mulle pitäisi ilmoitella niiden lasten tulemisia ja menemisiä. Olen todella saanut kuulla, etteivät ole mun vaan ovat _heidän_. Välillä kyllä vituttaa ja on vituttanut ihan täysillä tuo mun hyväksikäyttö -silloin kelpasin, kun tarvi lapsilleen hoitajaa hoitaessaan seksielämäänsä ja nettisuhteitaan,  silloin kelpasin kun oli kipeenä ja pentunsa tarvivat ruokkijaa ja leikittäjää mutta kun en enää jaksanut, en kelvannutkaan. Mihinkään. Millään muotoa. Sittemmin kelpasin vain haukkujen saamisen rooliin, raivon kohteeksi, koko sukunsa ivailun ja arvostelun kohteeksi. Syytetyksi ihan kaikesta, mikä meillä menee huonosti. No, olen vieläkin sitä mieltä, että jos joillain ei ole muuta tekemistä niin onhan se kiva, että saavat jauhaa paskaa mun tekmisistä. Jotka eivät ole edes aina totta! Onneksi nykyään on Miehen osallisuus asioihin jo selvillä kaikilla. Siltikään en tiedä, paljonko sen pettäminen tai syrjiminen tai ällön exän palvominen on vaikuttanut noille muilla ajatuksiin. Epäilen ettei yhtään, musta on tehty 100% syyllinen kaikkeen. Aivan kaikkeen. Just nyt ei edes haittaa. Ja sitä pidän jonkinlaisena toipumisen merkkinä! Tässä joitain aikoja sitten, kun ahdisti olla täällä todella ja katsella Miehen kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, aloin olla sitä mieltä, ett loppujen lopuksi tämä loppu on hyvä näin. Siis etten rynnännyt siihen ekaan asuntoon, josta sain paniikkioireita vaan jäin tähän. Nyt olen nähnyt loppuun asti, mihin Mies on valmis ja mihin ei. Surullista se on ollut seurata :( Huomata, miten tunteensa ja käyttäytyminen mua kohtaan on hiljalleen muuttuneet. ;( Tuskin ne tunteet on muuttuneet yhtäkkiä mutta se, miten näyttää kylmyytensä, se on muuttunut pikkuhiljaa. Siinäkin olis puolensa, että olisin lähtenyt heti -en ois nähnyt tätä viimeistä muutosta. Olisin jäänyt siihen oloon, että kyllä se musta tykkää ei vaan halua luopua tietyistä asioista, että me saataisiin oma oikeasti elettävä elämä. Mutta oisko sitten jäänyt jonnekin mielenperukoille kysymys jos -jos sittenkin olis selvitty, jos Mies sittenkin olisi halunnut yrittää meidän takia, jos ja jos. Tiedän, ette niin ole. Se ehto "tyttö tai ero" ei poistu korvista eikä silmistä koskaan :( Ei koskaan. Silti olisi niin ihanaa ajatella, että kyllä se mun takia olis jossain kohdin alkanut taistella. Kai sitä pitää itse nostaa omaa arvoaan, kun tonen sen polkee ja tallaa maahan koko ajan.
 
Läheisyyden puutteesta olen kyllä sanonut ja kirjoittanut monet kerrat. Joskus sitä läheisyyttä oli, nyt ei. Sitä oli vaikka Mies pettikin. Otan siitä niskoilleni sen, että en halaa enää Miestä ja sen takia on halaaminen loppunut. Mutta kun mä en jaksa, en jaksa sitä että mun pitää tehdä. Kun en tee seksiinkään aloitetta, sitä ei ole. No, ei sitä olisi muutenkaan, kun Mies ei haluu sitä mun kanssa :( Mutta siitä olen saanut kuullakin monesti, että sen takia sitä ei ole. Selitystä. Muiden kanssakin on ollut, vaikka Mies on ollut aktiivisin. Itse myös myöntää siirtäneensä seksielämämme nettiin. Liikaa. Virallisten tahojen mukaan nettiseksielämä ei ole edes seksielämä, sehän perustuu jollekin fantasialle tai mille lie valheelle, pettämistä parisuhteessa olevalta joka tapauksessa. Kyllähän mä voisin sitä halaa ja pussaa aina kun haluan, mutta tällä itsetunnolla ja itseluottamukselle en todella kestäisi sitä poistyöntämistä. Kun tiedän, ettei toinen halua, miksi tekisin sellaista mitä itse haluan? Ja totuus on kuitenkin se, että Mies on itse teoillaan sössinyt meidän asiat, joten jos haluaisi kantaa vastuun, tekisi hän ekat siirrot niin puhumiseen kuin muuhunkin. Sehän on ihan loogistakin, että kun tyrii, myös korjaa. Mies vaan ei ole asiasta sama amieltä, ei ymmärrä sitä niin. Pohjalla kuitenkin se, että mä olen kaiken pahan alku ja juuri, kaiken saanut aikaan.
 
"No, ei se oo arkenakaan helpompaa näköjään"
"No se riippuu susta."
"Ei riipu, se riippuu täysin SUSTA ja siitä mitä SÄ haluat!"
"No jos sä kiukuttelet ja tiuskit niin miten sun lähelle tulee ja juttelee?"
Minä: "Et oo koskaan yrittänytkään, joten et voi tietää. Ja jos mä kiukuttelen ja tiuskin niille on aina syy, jonka voin sanoa jos sua kiinnostais. En oo sulle kyl montaa sanaa sanonut, joten en allekirjoita vkl kiukuttelua ja tiuskimista. "
 
Nykyään Mies selitää puhumattomuutta ja läheisettömyyttä sillä, että mä kiukuttelen ja tiuskin ja olen vaikeasti lähestyttävä ja sitä ja tätä ja tuotakin. Aina syy mussa, aina. On iltoja, että makaan vain sohvalla itkien ja tuijotten telkkaria tai seinää -silloin olen vaikeasti lähestyttävä. On iltoja etten puhu mitään, silloinkin olen vaikeasti lähestyttävä, koska en puhu ja Mies yrittäää puhua mutta en vastaa kuin joo ei tai murahdan. Jos en pysty hyväksymään esim. pentunsa kaiken saamista, temppujaan ja vaikka en välttättä sano mitään mutta sen huomaa musta kyllä -silloin tiuskin tai kiukuttelen. Jos sitä tai tätä -silloin siis käyttäydyn niin, ettei Mies voi puhuu mulle tai tulla lähelle. Syy aina mussa. Nykyään vaan Mies ei haluu mun lähelle, ei mitenkään. Miksi ei voi tunnustaa tosiasioita edes itselleen tai jopa ääneen? Miksi pitää aina laittaa syy mun niskaan? Aina. Mä en mitään niin kaipaa ja tarvitse kuin läheisyyttä. Kyllä mä Miestä ymmärrän, jos ei haluu, ei silloin haluu tulla lähellekään. Mutta miksi pitää sanoa toisin? Sitä en ymmärrä. Mä olisin aina kestänyt totuuden paljon paremmin kuin valheen kuuntelemisen, Miehen mielestä valehtelu on monessa parempi vaihtoehto. Näin ollut kuulemma aina. Olisin halunnut esim. kuulla, että olen paska pano enkä mitään ylistyksiä, kun kerran kuitenkaan ei panna -totuus olisi ollut parempi kuulla. Nythän tuo on tunnustanut, ettei aina ole ollut hommassa mukana. Montakohan vuotta senkin tiesin ja siitä sanoin ja kirjoitin. Aina kiellettiin. Kun sanat ja teot on niin ristiriitaisia. Kuitenkin
päällepäin näkee sen totuuden :( Jos sanoo tarvitsevansa läheisyytttä mutta ei voi eikä kykene tulla mun lähelle eikä saa sitä muualtakaan, eikö siinä ole vähän ristiriitaa... Musta on. Kun ensin saa pitkään kuulla, et ihanaa ja outoa kun annan hälle hellyyttä ja kaikkee ja sitten saakin kuulla, etten koskaan sitä enkä tätä eenkä totakaan. En mitään, en koskaan tee mitään, enkä ole tehnyt. Mies on putkiaivoisista se kaikkein putkinäköisin :/
 
Ja tuo, ettei mun lähelle voi tulla ja jutella. Ei tosiaaan oon koskaan yrittänytkään, kun olen oikein masentunut ollut. No, joskus ja aina olen viereeni sallinut tulla ja aina se on tuntunut hyvältä. Koskaan en ole kieltänyt mutta Mies vaan yrittää kääntää oman haluttomuutensa mun syyksi. Miten mä voisin olla, sanoa toisin että ymmärtäisi?
 
La-aamun sanoi menneen hyvin mutta illan ei. Ymmärsi sitten, että mua ärsytti se tietokonejuttu. Ei se mua ärsyttänyt, se vitutti! Miehen käyttäytyminen. Lopetin viestittelyn "Nyt lopetan tän, koska ei voi puhuu, en jaksa kirjoittaakaan." Tää aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. On hyvä, että Mies kirjoittaa tekstareita, tiedän vähän mitä siellä päässä liikkuu ja tuntuu edes vähän siltä, että ollaan jonkinlaisessa yhteydessä.. Hyvin hyvin vähän. Mutta se, että koskaan niistä asioista ei puhuta. Ei kirjottaminen kuitenkaan ole samaa kuin puhuminen, vaikka tyhjää parempi onkin. Voi argh, heräispä tuo ukko jonain kauniina päivänä puheenlahjat suussaan!
 
Nyt Mies on töissä. Tiedä sitten mitä tekee, kai töitä ainakin mutta jatkuuko muut työt sitten siellä tietokoneellaan. Jollain tasolla mua ei enää haittaa. Saahan se tehdä mitä haluu, eihän se mun ole ;( Ole silleen ollut ikinä mutta silti ahistaa. Olen muutenkin tullut siihen tulokseen, että jaksaakseni olla tässä eroomme asti, mun pitäisi opetella pettämään. Oikeesti! Jos sitten jaksaisin jatkaakin, pitää nämä kulissiseinät pystyssä, kun mullakin olisi joku, jolta saisin niitä mitä Mieheltä en saa. kun kerran tuossa perheessä on niin helvetin tärkeetä ne kulissit, että kaikki näyttää hyvälle. Mitä välii, mitä siellä sisällä tapahtuu, kunhan vaan kukaan ei tiedä :( Puhuimme tästä viimeksi terapeutin kanssa, että ihmisille joiden pitää kontrolloida, on kulissitkin tärkeitä. Olenkin sitten saanut entistä enemmän paskaa silmilleni, koska en enää jaksanut tuota vaan kerroin ihmisille mitä tämä oikeesti on ollut. Tyhmäksi kuulemma olen itseni tehnyt, kun olen tuota tehnyt :D Ehkä sitten olenkin se tyhmä, miksi mua on sanottukin, mutta ei haittaa. Mulla on hyvä omatunto kaiken suhteen, joiten kyllä mä voin asioista puhua. Jos käyttäisin sanaa tyhmä, voisin sanoa Miestä siksi, koska on munannut totaalisesti kaiken. Siitä emme kuitenkaan pääse yli emmekä ympäri, että Miehen tekojen takiaa olemme tässä tilanteessa. Olkoot sitten saman paskan jauhamista, kun tuon uudelleen ja uudelleen sanon mutta se on täys fakta. Mutta tuo pettäminen. Olen sitä miettinyt, että voin nytkin todella huonosti, olen käynyt niin pohjalla masennuksen suhteen, että voisiko mun olo enää huonontua. Ja olisiko se oikeasti edes pettämistä, jos mullakin olisi joku? Enhän ole koskaan ollut Miehellekään ainut ;( Aina ollut se ällöttävä ex, aina ollut nettipanonsa, aina jotain muuta. Pitkään toivon, että olisin kuulunut Miehen elämässä sijalle neljä. Tiesin, että panonsa kiilaa aina edelle mutta kait se oli jotia toivonkipinän ylläpitämistä itseäni kohtaan. En tiedä, ei kai sitä muuten ois jaksanut, jos ei ois ottanut kaikkea irti niistä hyvistä hetkistä ja uskotellut itelleen, että nyt menee hyvin, nyt kaikki paska on loppu. Että on vihdoin laittanut exänsä paikalle jonne exät kuuluu, on vihdoin huomannut miten epänormaali on netin suhteen. Ei vaan toimi tämä maailma eikä edes Mies mun ajatusten ja toiveiden suhteen. Mitään nettijuttuja en edes ajattele. Hyi helvetti :/ Mies on teoillaan saanut kyllä niin oksennuksen maun suuhun, kun vaan mietinkin mitä se siellä koneellaan on hommannut.Onneksi ei mua nykyään töihin pyydäkään, eipä tarvitse dropata rauhoittavia itseensä,e ttä pystyy sinne menemään. Näkemään sen tuolin, missä on nautintonsa saanut. Näkemään sen tietokoneen, jonka näppäimiä pitkin on limaiset sormet liikkuneet. Näkemään sen näytön, josta on elämäänsä katsellut ja jossa elämäänsä viettänyt. Hyi saatana, että ällöttää :/
 
Pitäisi mennä nukkumaan ennen kun tulee töistä. En kestä sitä saippua hajua, mikä käsistään tulee. Ikään kuin spermat pois hinkkaamalla saisi tekonsa hävitettyä. Ei taida onnistua :/ Silmiinkään en sitä kykene katsomaan, en halua nähdä sieltä jos on tehnyt jotain. Ei pysty ei kykene.
 
Yhtenä päivänä vessassa ollessani tuli itku. Lambi-paperista vapaasti käännetty ja muistettu: "Hellyyttä ei vo koskaan olla liikaa, mutta hellyyden puutteesta ihminen vaurioituu". Eipä voisi tyhjentävämmin asiaa ilmaista :( Jonkun kanssa tässsä mietimme, että voiko seksin puutteeseen kuolla. Ainakin henkisesti voi! Mä näen nykyään untakin panemisesta ja suihin otosta. Hah, vuosiin en ole nähnyt kuin yhtä ainoaa "pudotus" -unta ja nyt sitten näitä. Terapeuttini, tuo suuri unien tulkitsija, pitää sitä jonkinlaisena parantumisena. Olen alkanut ajatella alitajuisesti elämää eteenpäin ja asioita joista olen jäänyt paitsi ja joissa mua on loukattu, unissa ne näkyy selvimmin. Seksi on niistä kyllä ihan ykkönen. Siinäkin mua vaivaa hirveästi se, miten alusta asti Mies on mua kusettanut. Onko oikeasti edes alussa halunnut mua niinkuin on sanonut? Halusiko oikeasti niitä asioita joita ollaan tehty? Oliko mun kanssa aidosti vai miettikö jo alussa muita yhdessä ollessame? Tiedän, ettei ole ollenkaan tervehdyttävää eikä järkevää miettiä ja pohtia näitä mutta ...ajatukset vaan lentelee mieleen ilman miettimättä.
 
Vaikeeta tämä on :(