Olen tullut siihen tulokseen, että ketään ihmistä ei saisi hylätä. No, toki olen ollut aina sitä mieltä, sehän on itsestäänselvyys, että niin ei saa tehdä! Mutta mulla on nyt niin voimakas hylätyksi tehdyn tunne, joten tämä on nyt mielessä päällimmäisenä koko ajan. Välillä tärisen sen tunteen vallassa ja hoen vaan itkuisesti, että miksi miksi, miksi juuri mulle on käynyt näin. Ja miksen tajunnut sitä ajoissa, ennenkuin sairastuin. Miksi juuri mä olen niin huono, että olen saanut osakseni tällaista kohtelua :( Paskafiilis.
 
Mies sanoi taas, että haluu olla mun kanssa. Mistä mä sen huomaan? En mistään :( Ja sanoinkin sen taas. Viime viikko oli jotain järkkyä, niin kylmää. Jos aiemmin ajattelin, ettei Mies voi enää välinpitämättömämmäksi tulla, niin kyllä se tuli :( Yhtenä päivänä Mies oli iloinen, tuli kahteen kertaan mun lähelle, pyysi viereensä. Pussasi kun tuli sänkyyn ja jäi lähelle. Silloin mä itkin sitä, kun se oli siinä vieressä :( Se tuntuu hyvälle ja on nykyään niin harvinaista herkkua, että tietenkin mietin miksi nyt, miksei aina, mitä on tapahtunut mutta kuitenkin toivoin, että sama jatkuisi huomenna ja sitten ja sitten ja.. Sen jälkeen ei taas mitään. Mä olen valvonut lähes koko viikon, yhtä yötä lukuunottamatta ja katsellut paljon Miestä. Yrittänyt koskea sitä mutta aina tulee säpsähdys ja pako. Voi, kun se haluaisi mut ja vaan mut :( Puhuisi mun kanssa niinkuin muidenkin kanssa on puhunut ja puhuu. Osoittaisi mulle edes hivenen sit empatiaa, mitä muille jakaa. Kyllä mä tiedän, että on ihmisestä kiinni, keneen haluaa panostaa myös puhumalla. Siksi se niin pahalle tuntuukin, kun mä en ole Miehelle tuo :( 
 
Mies sanoi, että viime viikko oli aika masentava. Olemme jostain siis samaa mieltä. Kysyin, että mikset tehnyt asialle jotain. Oli hän yrittänyt puhua mutta mä en vastannut tai murahdin vain jotain. Sohvalla taisin maata koko viikon tujottaen telkkariin tai seinälle sen yläpuolelle. Totta. Kun mun ajatuksissa liikkuu vain miksi miksi kysymyksiä tai millaisen auton alle juoksisi ja koska ja kannattaisiko se tai ylipäätään yritän miettiä, miten ikinä selviän tästä erosta ja sen jälkeisestä ajasta. En mä voi, en mä kykene, enkä edes halua puhua jostain telkkarin hauskasta ohjelmasta. Kyllä mä hymyilen ja huomaan hauskat asiat mutta kun koko ajan on mielessä, että kohta se nauraa jonkun toisen kanssa ja samalla sohvalla vierekkäin eikä niin kuin nyt että eri sohvilla ja puheenaiheet pitää yrittää keksiä telkkarista, kun niitä muuten ei ole. Ok, se on erittäin ok ja ollaan tehty sitä niinkuin varmaan kaikki mutta ei se riitä suhteeen ylläpitoon. Ei ainakaan nyt elämän ollessa tällaisessa pisteessä. Mies sanoi itsekin, että meillä ei ole enää puheyhteyttä. Se on niin totta :( Pikkuhiljaa se on kadonnut, tai kadotettu, kokonaan. Miksei sille tehty jotain silloin, kun se oli vaan huono ja hiipumassa?? Siitä olen Miehen kanssa täysin eri mieltä, ettei meillä ole puhuttavaa. Meillä ei muuta olekaan kuin puhuttavaa! Puheenaiheitakaan ei tarvitse keksiä, sillä ongelmia kyllä on. Ei me muuten tässä tilanteessa oltaisi, jos ei ongelmat olisi nousseet näin suuriksi. Jos olisi riittänyt rakkautta ja halua olla yhdessä, ongelmat olisi kyllä selvitetty. Jos sitä halua ois molemmilla ollut. Eräs ystävä laittoi mulle linkkiä Kataja ry:n kursseista. Puhumiseen keskittyviä viikonloppukursseja on paljon. Jos ikinä Mies tuollaisen lähtisi, se olisi aika mahtavaa. Mutta olisiko siitä oikeasti mitään hyötyä? Kun puhuuhan Mies terapiassakin ja välillä kotonakin mutta siihen se sitten jää. Niitä puheita ei ikinä laiteta käytäntöön ja niillä paranneta oloja täällä. Että olisiko tuollaisen kurssin käyminen vain mulle liian toivon antamista? Mulle se olisi lottovoitto, jos mentäisiin tuollaiselle. Tiedän monia samantapaisten kurssien käyneitä, joiden elämä on saanut aivan uuden suunnan. Toki kellään ei ole mitään pettämistä tms taustalla. No, nuo kurssit ei oel ajankohtaisia meille, mutta mitin silti.
 
Mies tiuskaisi mulle (viime tekstin luettuaan), että sain sitten käännettyä eron pentunsa syyksi. Niin ei kuulemma ole. Jaah, jos Miehen viimeiset sanat mun seisoessa pakatut kassit vieressäni, että joko erotaan tai jos jatketaan, mun pitää (suu tiukkana, silmät seisoen sanottu) selvittää välini tyttönsä kanssa. Hänen ehto, hän määrää. Kyllä se mulle on niin, että eron viimeinen syy on tuo tyttö. Edelleenkään en kuitenkaan tajua sitä ristiriitaa, että jos erotaan, silloinhan asiat jää pentunsa kanssa puhumatta joka tapauksessa. Jos olisi niiin tärkeää puhua ne asiat niin silloinhan Mieskin olisi halunnut jatkaa ja panostaa meidän suhteensa. Kuten puhuttiin, tarvitaan paljon rakentamista ja töitä molemmilta. Mutta siihen mä en ala, että mun pitää tehdä aloite kaikkeen, koska alunperin mä en ole asioista sössinyt näin. En ole pettänyt, en ole laittanut exääni kaiken edelle, en ole nostanut omia lapsiani ykkösiksi ja huonontanut sillä kaikkien elämää. Jos olisin, myöntäisin virheeni ja pyytäisin anteeksi ja tekisin kaikkeni, että elämä parantuisi ja että muhun luotettaisiin. Sitähän mä olen toivonut Mieheltäkin. Kyllä se on Miehen vastuun kantamista, että tekee asioiden parantamisen eteen jotain. Mä olen aina valmis kaikkeen millä saataisiin paremmaksi tätä. Aina, jos vain pienikin vinkki tulee sieltä toiselta puolelta.
 
Aamulla Mies nousi sängystä yhtäkkiä ylös. Silloin mulle tuli taas se hylätty tunne, konkreettisesti. Henki ei kulkenut, ei mitään. Kun koko yö oli oltu kaukana musta ja sitten äkkiä pois. Mies tuli jossain vaiheessa viereen ja kysyi, miksi itken nyt. En pystynyt sanomaan muuta kuin etten ilosta ainakaan. Mulle on tullut tuota, että punnitsen tilanteen ja aina en voi vastaa. Kun joka hetki en henkisesti kestäisi mitään tiukkaa sanaa tai arvostelua tai haukkumista. Muuten kyllä haluaisin sanoa kaiken pahan olon suustani ja sisältäni pois. Mutta kun ei niitä ota kukaan vastaan :( Mies ei välitä :( Silti, aamulla siinä vieressä maatessaan, mun itku loppui ja tuntui hiukan paremmalta. Oon aika raukka kyllä, kyllä tulee parempi olo, ku Mes on vieressä, vaikkei siinä kai haluu ollakaan.
 
Eilinen päivä oli ihmeellisen rento. Mulle aina, joka kerta, kun vähänkin puhutaan, vaikuttaa niin, että taas pystyy hengittää ja olemaan jotenkuten normaalisti. Aina silloin vierähtää pieni kivi pois sydämeltä ja se tuntuu isolta helpotukselta. 
 
Nyt Mies ei ole kotona. Meni kaverinsa lapsen synttäreille, oli siellä tunteja kunnes tuli viestiä, että lähtee niiden kanssa pojan peliä kattoon. Nuo tunnit oli aika syvältä laimeasti sanottuna. Kävin ensin katsomassa sitä asuntoa uudelleen ja sitten kiertelin kaupoissa. Kotona siivosin raivon vallassa. Mikä merkitys noihin tunteihin oli sillä, että ällö exänsä oli siellä tietty kanssa :( Mulle erittäin negatiivinen, Miehelle tietty positiivinen, meille negatiivinen. Hyvä, että lähti peliin. Ne hetket aina ja joka kerta, kun on ollut sen ällötyksen kanssa, ovat vaikeita. Vaikka en tietäisi, Miehestä näkee kauas, että exä on kainalossa ollut. Tai ainakin samojen seinien sisällä.
 
En ottanut sitä asuntoo. Tällä kertaa kävin ihan perillä asti katsomassa, viimeksi en siihen pystynyt. Ei ole meille sopiva, ei sovita sinne, liian levoton talo, eikä mulla ole takuuvuokraan rahaakaan. Mutta mulla on nyt sellanen fiilis, että se asunto, johon voin kuvitella muuttavani, on jossain. Se on tulossa. Pakko olla!
 
Paha olo on. Mietin alati, että mitä mä oikeesti olen tehnyt, että olen ansainnut tämän kaiken paskan. Kun Mies edes vastaisi mutta ei siinä ole miestä sellaiseen.  Joitain aikoja sitten kysyin siltyä, että vastaisiko se mulloe kun kirjoitan sille muutaman kysymyksen eromme jälkeen. Lupasi vastata, toivottavasti pitää lupauksensa. Luulen, että sillä että saisin vastauksia muutamiin asioihin, olisi mun paranemisen kannalta todella suuri merkitys. Kun nyt kuvittelen jossain haavemailmassa, että mä en ole joihinkin asioihin syyllinen ja että mun käytöksellä ei loppujen lopuksi ole ollut paskankaan väliä. Kun ilmeisesti kuitenkin on toisin, koska mua kohdellaan niinkuin kohdellaan, niin saisin mieleeni selvyyttä saadessani muutaman vastauksen. Toivottavasti saan. Ja toivottavasti Mies joskus antaa anteeksi. En mä tahallani ole tehnyt tai ollut tietynlainen, vääränlainen Miehelle. Suurin toiveeni olisi ollut olla Miehelle se oikea ;( Tässä on vaikeeta se kun Mies ei puhu niin en mä tiedä mun käyttäytymisestä kaikkee, mitä oikeasti olen tehnyt, että tähän tilanteeseen on tultu. Normaalisuhteeseen kuuluu, että voi sanoa jos on paha olo, voi sanoa jos vituttaa, voi sanoa jos on loukkaantunut, voi myös sanoa jos toinen on loukannut. Mutta ei meillä, ei täällä, täällä ei ole tuollaisille puheille tilaa kuin Miehelle. Siinäkin pelkään, että Mies menee ojasta allikkoon alkaessaan olla toisen kanssa, koska nuo on normijuttuja normielämässä. Voi saada kovasti nenälleen, kun jossain vaiheessa huomaa tuon, etten mä aivan epänormaali olekaan. Sitä mä vähän sala toivonkin :/
 
En mä tiedä, mikä oikeesti muuttuisi, jos ja kun eroamme. Mä tulen nytkin joka ilta yksin sänkyyn, kun Mies alkaa katsomaan ohjelmia, jota olen jo nähnyt tai en voi sietää (se loukkaa muuten tosi paljon). Olen yksin, vaikka yhdessä ollaankin. Erotessamme jäsiin konkreettisesti yksin ja se on se muutos, se joka mua pelottaakin. Enhän mä nytkään saa apua mihinkään, teen kotona aivan kaiken yksin. No, eilen Mies viikkaili pyykkiä ja pesi omia vaatteitaan. Mutta lähes 100%:sti teen kaiken yksin, olen aina tehnyt. Kun Miehellä on ollut huono omatunto tai on halunnut hyvitellä jotain, silloin se on tehnyt jotain. Tai jouluna imuroinut, kun äitinsä on ollut tulossa tänne. Tuli muuten tuosta mieleen, miten viime keväänä, kun päätimme jatkaa ja Mies päätti yrittää, olin nuorimmaiseni kanssa peleissään. Mies ja lapsensa olivat imuroineet täällä. Olivat myös tyhjäneet astianpesukoneen (ja erikseen mainitsi, että olivat pesseen ensin kädet. Juu, meillä kinataan tuostakin, että tyhjätäänkö puhtaat astiat puhtain käsin vai voiko samalla raapia muniaan ja päätään ja kaivaa nenää..). Silloin oli monta muutakin pikkuista asia, joista näytti että Mies yritti. Ei vaan sit jaksanut pinnistellä, kun ei oikeesti halunnut :( Netissäkin seikkailtiin. Tuolloin muuten Mies pari kertaa kehuikin mua, olin tehnyt oikein jotain. Sanat kantoivat melkein tänne asti! Mutta se, että on konkreettisesti yksin, se on jotenkin ylitsepääsemätön ajatus. Miten siitä voi selvitä?

On mulla kyllä vähän tyhmäkin olo välillä, silloin kun en ole surullinen ja itke. Kun toinen noin selkeästi osoittee, että lähde jo, en ahlua sua, niin miks mä itken sitä :/  Yritän puhuu puhumisesta ja yrittämisestä. Tyhmä olen, eihän toinen halua mua :(