Alkuviikosta Mies ilmoitti töistä, ettei pentunsa tule tänne, koska hän on myöhään töissä. Selitti syytäkin. Eilen tuli tosi aikaisin, en tiedä oliko kotona, koska olin itse koko illan pois. Tänään laitoin seitsemän aikaan viestiä että aika päivä ja kellonaikakohtaista tuo ilmoittelu ja töissä oleminen. Sanoi vaan olevansa siellä vielä jonkin aikaa... Aamulla töihin ei ollut mitään kiirettä, meni aikas myöhään. Kuin ennen vanhaan :( Monesti meni aamulla myöhemmin tai sit kävi päivällä kotona nukkumassa ja sit oltiinkin ilta ja yötä töissä. Sitä en vaan tajuu, miks joskus pitää ilmotella ja joskus ei. Onks se niinkuin ennen oli, että alkuviikosta ollaan aktiivisia ja kerätään sitä hyvää omaatuntoa ja loppuviikosta sit ei enää tarviikaan ilmoittaa ja voi tehä mitä haluu?  Niin se oli ennen. Mistä mä tiedän onko se nyt samoin?? Mies on sanonut itsekin, ettei ole sieltä luotettavimmista päästä ihmisiä, joten...Miksi se ei edes yritä ymmärtää käytäytymistään mun kannalta??
 
Aamulla Mies oli kuulemma kipee eräästä sairaudestaan. Nyt mainitsin, ettei taida kipuja enää olla ku noin voi töissä olla. Oli kuulemma. Kukahan sitä sit lohduttaa :(
 
Mä ostin uuden pienemmän tietokoneen tuossa alku syksystä/loppu kesästä. Sen jälkeen oon tehnyt sohvalla hommia koneella, koska sen voi ottaa mukaan. Vanhaa isompaa en jaksanut raahata, eikä siinä ollut akkua. Jotenkin luulin, et tää ois hyvä Miehellekin. Mutta ei, nythän homma kääntyikin nin, että mä oon illat koneen kanssa naimisissa ja pidän sillä Miehen luotani pois. Muuten se ois mun lähellä ;) Olen
yhden lapseni harrastusjoukkueen joukkueenjohtaja ja luokan tilinhoitaja, sekaantunut vähän toisenkin lapseni harrastusjoukkueen toimintaan, sit pidän työstäni blogia ja leivontablogia ja sit tätä. Eli näitä kyllä teen iltaisin, kun ei oikein muuten ole mahdollisuutta. Sanoin Miehelle, että jos olisi niin, että mä
lopettaisin kaikki nuo ja olisi varmaa, että sitten Mies rakastuisi muhun, haluaisi mua, haluaisin olla mun lähellä, ei tekisi mitään salaisia juttuja, alkaisi rakentaa meidän elämää kuntoon -kyllä mä olisin valmis nuo lopettamaan. Väärinhän sen olisi, koska sittenhän mulla ois käytännössä vaan työ ja sohva. Kesällä lopetin juoksemisenkin, koska aloin kuulla siitä koko ajan vittuilua, että mä katoilen iltaisin ja plaa plaa plaa. Ei ollut sillä vaikutusta meidän eloon. Päinvastoin, multa hävis mulle ja mun mielenterveydelle tärkeä harrastus. Samoin lopetin jo useita viikkoja sitten ystävyyssuhteen erään ihmisen kanssa, josta Mies väänteli jos jotain juttua. Ei itse halua puhua mun kanssa ja kun tein sitä jonkun muun kanssa, sekin oli totaalisen väärin. Lopetin sen ja samalla lopetin illalla koneella olemisen. Ei vaikutusta meidän eloon. Päinvastoin, mun mieli meni alaspäin. Nyt ennen näitä kaatosateita kävin Miehen luvalla muutaman kerran juoksemassa, olisin näyttänyt hänelle ohjelman, joka tallentaa aina mun lenkin ajan, pysähdykset, kalorit, vauhdin, kaikki. Ei halunnut nähdä. Sitä kun apaattisena makasin sohvalla kaikki illat, ei tää edes noteerannut. Eli teen kaiken kiltisti alistettuna niinkuin Mies haluaa mutta millään ei ole mitään vaikutusta mihinkään parempaan. Hetken kuluttua se keksii jonkun toisen syyn. No, kyllähän mä tiedän, että se vaan selittelee omia tekojana syyttämällä mua. Silti tuntuu pahalle, kun saan aina kuulla vain syytöksiä kaikesta :( Tekisinkin jotain väärää tai kiellettyä niin ymmärtäisin. Mutta helvetti sentään, kun vasta mietin, että onko mun tosiaan pakko alkaa säätää kanssa jotain. Nyt sanoi,  ettei mun tarvii lopettaa noita ed. luettelemiani juttuja mutta miksi niihin menee niin paljon aikaa. Oikeesti, ei niihin mene. Tai kausittain kyllä. Nyt taas kun lapseni luokka myi tuotteita leirikoulun hyväksi niin olen niitä maksuja tarkastanut. Voi jeesus, siinä muuten menee aikaa, kun metsästää kenen maksu tämä on ja tuo. Olin ohjeistanut kyllä, että ei näin, koska se on mulle hankalaa ja aikaa vievää, mutta koskapas kaikki ohjeita noudattaisivat. Jouduin lisäksi paljastaa Miehelle erään yllätyksen. Olen tehnyt hänelle aina joululahjaksi kuvakirjan harrastuksestaan, edellisestä kaudesta. Nyt aloin tehdä sitä jo kauan sitten, koska halusin tänäkin vuonna tehdä sen. Olen viime aikoina tehnyt sitä paljonkin, koska haluan antaa sen Miehelle erosta huolimatta. Tein siihen muutaman erikoisjutun, koska tämä jää viimeiseksi :( Nyt sitten oli pakko kertoa, kun tuli niin kovaa syyllistämistä :( Sen verran loukkaannuin ja vittuunnuin, että kaikki speliaalijutut poistin siitä. Ja nyt harmittaa sekin, koska olin käyttänyt niihin todella paljon aikaa ;( Äkkipikaisesta luonteesta kärsii välillä koko nainen. Mies sanoi tuohon, että mistäs hän se olisi voinut tietää. No, siitä, että mulla ei oo mitään salattavaa enkä tee samaa ku Mies. Vastauksesi tuli, että hänellähän tässä on salattavaa koko ajan. Kokoajan ...joskuskin riittää. Niinpä... oli vastaus tuohon.
 
Laitoin Miehelle pariinkin kertaan kysymystä tuosta, että jos lopetan kaikki koneella tehtävät hommat, muuttuko Mieskin. Ei vastausta. Kirjoitin jopa, että tiesin sen, koska sillä ei ole mitään tekemistä nykytilanteemme kanssa. Siis, meidän ongelma ei ole se, mitä mä teen tietokoneella (tähän vastaus, että älä puhu paskaa..), tiedän Miehenkin tietävän sen. Ja sitä paitsi, se on aina kotona ollessaan siinä viereisellä sohvalle, eli näkee kyllä mitä teen jos haluu. Kyllä mä ymmärrän Miestä tässä. Ei kai sillä ole muuta mahdollisuutta kuin hyökätä mun kimppuun, koska on itse tehnyt niin totaalisen väärin. Itse on sanonut aina, että hyökkäys on paras puolustus. Sitä se todella tekee :( On vaan niin säälittävää, kun se keksii jos mitä selityksiä ja syitä, että _kaikki_ olisi mun syytä. Syyksi riittää ihan mikä tahansa, ihan mikä tahansa. Syyllinen ihminenhän toimii niin, kyllä mä sen tiedän. Mutta kun ne kolahtaa koko ajan päin mua, ei oikein jaksaisi. Ei tämä olo nyt niin hyvä ole, että jaksais olla se paskalaari koko ajan, poljettavana kynnysmattona. Kun niillä syytöksillä ei ole välillä mitään rajaa! Teen niin tai näin, aina väärin päin. Niinhän se on monessa asiassa ollut aina. Yritän miellyttää Miestä ja tehdä asiat haluamallaan tavalla mutta aina väärin, aina väärä valinta. Se ei voi olla kerta toisensa, viikko viikon perään, kuukausi kuukaudelta sattumaa.
 
Ilta onkin ollut melkoista tekstarirallia. Kirjoitinkin jo jossain vaiheessa, että ihan vitusti sillä onkin töitä, kun kerkee naputella viestejä. Ois tullut tänne ja ois puhuttu nuokin! No, tuollaisella työmäärällä mitä tälläkin viikolla on tehnyt, firmansa rahatilanne on kyllä parantunut todella paljon. Se on hyvä!
 
Sitten päästiin vänkäämään siitä, että mähän se eroamassa oon koko ajan eikä Mies. Ei kuulemma ole siitä iloinen. Sanoin Miehelle, että voiko se väittää, et jotenkin olisi yrittänyt estää eron ja olis 100%:lla teholla  alkanut tehdä töitä meidän eteen. Ei väittänyt (rehellisyyttä ekan kerran!! Siitä mä olen iloinen!). Ei tässä kuulemma voi mitään tehdä, ku ei olla puheväleissäkään enää. Yritin kysyy, et miksei olla ja miksei puhuta, mutta ne ohitettiin tosilla kysymyksillä siististi. Että kun meillä ei ole keskusteluyhteyttä, seisoo tää vaan paikallaan. Kysyin taas, et miksi. Vastaus oli, että mahtaa tulla melkonen viikonloppu ja kysymys et menekö mä jonnekin. Täh? No, kun munhan piti etsiä joku jolta saan sitä mitä Mieheltä en saa. Tässä Mies loukkasi mua todella paljon, Paniikkikohtaus oli lähellä mutta onneksi sain sen pidettyä pois. Kirjoitin, että kertoisko se vihdoin mitä mä siltä saan ja mitä oon saanut. Aiemmin olen lisännyt tähän vielä senkin, että eli miksi mun pitäisi jatkaa tätä suhdetta. Vastaus: "Mitä ihmeellistä sun pitäis saada? Jos nyt edes välit ois sellaset et voidaan puhuu". Siinähän se, kun Miehen mielestä mä en tarvii mitään :( En edes ihmisarvoista kohtelua ansaitse, en etenkään sitä. Pettämistä ja haukkumista, niitä olen ansainnut. Ehkä se tosiaan on hyvä, että pystyn edelleen itkemään ;( Oonhan mä tosiaan tiennyt ja nänhyt tuon Miehen käytöksen mua kohtaan mutta jotenki nyt kun sen luki mustaa valkoisella,e ttä enhän mä mitään ihmeellistä tarvitse, niin olihan se aika shokki. Oon mä kuitenkin ihminen, minäkin kaikesta huolimatta ;( Tarviin läheisyyttä, seksiä, hellyyttä, kaveruutta, puhekumppania ...mitä nyt ihminen yleensä tarvii.En siis normiasteikolla mitään ihmeellistä. Miehen silmisssä nuokin on ihmeellisiä, koska mä olen mä :( Kyllä mä joskus sain niitä Mieheltä ja sanokoot se nyt mitä sanoo, niin on saanut kyllä multa niitä paljon. On kyllä lamaantunut olo tuosta, huh. Eipä ole Mies päässyt pitkään aikaan loukkaamaan noin pahasti. Jos olisi sanonut tuon puhumalla, tiedän jo millä äänensävyllä se olis sanottu. En nyt tiedä, olisko kuitenkin ollut parempi se, ku aiemmin ei ole tuohon vastannut vai tämä vastaus. No, rehellisyyttä ole aina halunut, eli tämä hyvä näin. Silti satutti ja paljon :( Että mä en todella ansaitse enkä ole ansainnut  Mieheltä yhtään mitään :( Se todella pitää mua ihan kylärakkina, jota saa potkia kun haluaa ;((
 
Sain kuulla myös syyn meidän puhumattomuuteen: me ei puhuta kuulemma siksi, koska mä vaan murahdan vastaukseksi. Ja koska ei voida puhua yeismaallisiakaan asioita enää, miten voidaan puhuu muutakaan. Tämä oli siis Miehen esittämä kysymys. Hän on kyllä yrittänyt puhua. Eilenkin kuulemma yritti puhua mutta hain vain koneeni ja se yritys oli sit siinä. Just edellistä viestiä kirjoittessani itkin mutta nyt tuli kyllä spontaani nauru. Yritin selittää, että miettisi nyt oikeasti vähän, miksei meillä puhuta. Että kuka se on joka ei haluu puhuu eikä mitään. Mä se en ole, koska mä haluisin puhuu ja muutakin. Mies elää aina todella vain just sitä meneillään olevaa hetkeä, ehkä eilisiltaa välillä. Kun nyt olen murahdellut vastauksia (hiljattainhan mä sain kuulla, että makaan vain sohvalla ja murahdan vastauksen, nyt tuli sit tuo kone ...aina sohvalla makaat ...aina koneella naputat...aina jotain) Onhan se hyvinkin ennustettavissa, että kun ei puhuta niistä oikeista asioista, oikeista ongelmista, jotka on tähän tilanteeseen johdattaneet, niin jossain vaiheessa katoaa se puheyhteyss kokonaan. Sama kuin seksissä, jos sitä ei ole sitä ei ole. Kerta kerralta se on vaikeempaa, koska välissä on aikaa ja päässä ajatuksia ja kuilua entistä enemmän. Kun meillä oli vielä puhevälit, puhuttiin niistä yleismaalliista asioista niin puhuimmeko ongelmista tai ongelmanratkaisuista. Muutamia viikkoja sitten oli näin. Mies itse on sanonut, että puhuminen on sille vaikeeta ja luonnotonta mutta nyt yks kaks, se saikin käännettyä koko puhumattomuuden mun syyksi. Vittu! Pahinta tässä on se,että se aina tuntuu uskovan nuo omat puheensa, syytöksensä. Kun tarpeeks monta kertaa heittää jotain keksittyä ilmoille, alkaakin uskoa itse niin.
 
Lyhyesti siis meidän ongelmat:
 
- puhumattomuus (kun mä en vastaa ja sen takia meillä ei enää puhuta niitä yleismaallisiakaan asioita enää, joten emme voi puhua muutakaan. Mies on kyllä yrittänyt.)
 
- läheisyyden puute (kun mä olen aina kaikki illat kone sylissä, koneen takakansi Mieheen päin (tää ei muuten oikeasti ole edes mahdollista, koska meidän sohvat on vierekkäin..)  ja karkoitan sillä Miehen pois luotani ja haluankin pitää sen pois. Muuten se kyllä olisi mun vieressä- Hetki sitten läheisyyden syynä oli se, että mä oon niin kylmä ja tuijotan vaan jonnekin enkä mommunikoi, ei Mies voi sellaista lähestyä.)
 
-seksi (tästä ei nyt mainittu mutta hiljattain kyllä. Koska mä aina kiukuttelen ja tiuskin ja olen pahalla päällä, Mies ei haluu mua, ei ole sellaista fiilistä. Koska en tee aloitetta enkä ole hommassa mukana, hälle tuoee suoristuspaineita ja ei siksi halua.)
 
 
Eli minä paska ihminen kaiken syypää. Ilman mun käytöstä meillä ei olisi ongelmaa, meillä olisi kaikki hyvin. Olen useasti kehoittanut Miestä katsomaan peiliin mutta ehkä se onkin mulla peiliin katsomisen paikka. Kun olen pilannut kaiken, ihan kaiken. Mies yrittää kaikkensa, ettei meille olisi tullut eroa mutta mä en tajua enkä anna mitään vastakaikua. Ja olen vieläpä niin tyhmä, etten tajua! Sen tajuan, että mulla on helvetin paha olo ja ahdistus rinnassa koko ajan :(
 
Mies tuli puolen yön aikaan kotiin. Kun oli aikansa katsonut telkkarii, tuli sänkyyn. Tai no, tuli huoneeseen ja lähti. Kirjoitin tätä tekstii siellä ja kun tuli huonetta kohti, sammutin tän ja koneen. Meni sit sohvalle nukkumaan :( Kävin sanomassa, että sänky on sun, mene sinne, mä meen toiselle sohvalle. Hän kuulemma olisi tullut takasin sänkyyn, kun olisin lopettanut kirjoittamisen. Ei ollut jaksanut kuunnella tätä naputusta. Siis oikeesti, jos noin olisi ollut, olisihan se sanonut sen huoneeseen tulleessaan, ettei jaksa kuunnella. Kone oli silloin jo sammumaisillaan, joten ei olisi tarvinnutkaan. Lupasin mennä vaikka asuntovaunuun nukkumaan, jos ei pysty olla mun kanssa samassa talossa. Ei kuulemma johdu siitä. (tässä vaiheessa ei vielä kertonut tuosta naputtamisesta. Yllättäin se mainittiin vasta tekstarissa. ) Nukutaan siis näemmä eri huoneissa :( 
 
Miksi tän piti loppu näin? Miksi mun totaaliseen hylkäykseen? Miksi inho mua kohtaan pitää näin lopussa osoittaa päivältä selvemmin? Eikö Miehelle riitä se, että ero tulee, pääsee musta elämänsä pilaajasta eroon, eikö se olisi kestänyt vielä hetken? Ei näköjään :(
 
Kysyin siltä vielä, että tuleeko se joskus kertomaan mulle mitä mä olen sille joskus tehnyt, että ansaitsin tulla kohdelluksi näin. Edelleen. Kun en ole tuohon saanut vastausta koskaan enkä itse tiedä, haluisin tietää. Musta mä olen kyllä rangaistukseni siitä jostain suorittanut jo kauan sitten :( Vai onko se todella niinkuin olen aiemminkin  epäillyt, että olin vaan Miehelle joku projekti, projekti jossa tarkoitus oli pilata mun elämä, saada mut ties mihin tilaan, viedä multaa kaikki. Viime keväänä selkeästi Miehen tehtävä oli sairastuttaa mut laitoshoito kuntoon, polkea tallata enemmän kuin itsekään kykeni, Tarkoituksensa viedä multa työ, koskaan tykkään siitä. Pettämisellään on vienyt multa itsetunnon ja itseluottamuksen.
Kaikella toiminnallaan mua kohtaan on vienyt multa kaiken, elämänarvon, ihmisarvon. En edelleenkään koe olleeni ansaitusti niiden raivojen kohteena, mitä olen päälleni saanut. Täydellinen narsisti tässä. 
 
Pää on niin täynnä miksi-kysymyksiä. Miksi en pienessäkään määrin ollut sitä mitä Mies halusi? Mitä mä olen tehnyt, että meillä on nyt näin? Miksei se halua edes näin lopussa? Miksi pitää vielä tämä loppukin tehdä enstistä vaikeemmaksi? Miksi, miksi, miksi. Jos henkiin jään, mulla on loppuelämäksi nämä miksi -kysymykset, kun en saa niihin vastausta. Toki mä ymmärrän,e ttä Mieshän niihin tietää vastauksen mutta ei halua kertoo niitä mulle, ei näe asioita eikä mua tärkeenä kertoakseen. Kun eroamme, hänhän sanoo vaan että erottiin, koska meillä ei ollut puhevälejä, ei seksiä, ei läheisyyttä, mä kohtelen pentuaan huonosti ...syitä löytyy. Pelkään vaan niin paljon, että Mies putoaa korkeuksistaan vielä kovaa mahaan jäädessään pentujensa kanssa kolmisin, alkaessaan seurustellla ja joutuvansa puhumaan. Tiedän millainen se osaa olla ja se tuntuu niin pahalle, et sen saa kokea joku toinen :( Tiedän myös sen, miten se osaa satuttaa ja sekin tuntuu pahalle :( Tosin en mä usko, en ainakana toivo sitä, että tekisi jollekin toiselle yhtään samaa juttua kuin mulle on tehnyt. Sen olen sanonutkin Miehelle monta kertaa.
 
Siitä mä syytän itseäni ja saa Mieskin syyttää, että pitkitin tätä liian kauan. Kun näin, kun niin selvästi näin ja kuulin, että Mies ei ole valmis tekemään meidän suhteen eteen mitään. Miksi kuitenkin jäin ja pyristelin ja toivoin, että huomenna kaikki on toisin. En mä tiedä. Mä en halunnut erota, en vieläkään :( En mä tällaista kohteluakaan halua mutta on se ero ihan hirveä tapahtuma. Ja juuri hiljattain kun päätin, että odotan sitä "oikeaa" asuntoa enkä ryntää minne tahansa. Nyt voisin ottaa en ensimmäisen kaksion vastaan. Mietin niin paljon sitä, nytkin, että miten musta on tullut tällainen paska, toisten ihmisten pilaaja. En tiedä, ehkä terapia auttaa selvittämään sen. Pystynkö paranemaan avsta, kun olen saanut tuon selvitettyä? Mä oliisn halunnut vaan niin ihmeellisiä asioita kuin toimivan ja rakastettavan perhe-elämän, kavereita, elämää. Että ois vierellä ihminen, kenen kanssa olla ja joka haluu olla mun kanssa. Onhan se paljon vaadittu :( Varsinkin mulla, joka ei edes ansaitse "mitään ihmeellistä" :( Kyll on poljettu olo.